© Katja Heiskanen 2002
Lyhennelmä Lasse Tuomisen artikkelista Julkaisussa Selviytyjät (Lapin maakuntamuseon julkaisuja 7):
Saamelaisessa kansanperinteessä on tarina siitä, miten koira tuli ihmisen rengiksi. Aikanaan koira oli villieläin, hukka sitä ahdisti ja pisteli sen kumppaneita suuhunsa. Liitto ihmisen kanssa tarjosi turvaa varsinkin kun ihmisellä oli tarjottavana työtä, jonka koira osasi ihmistä paremmin. Tämä työ oli porojen kokoamista ja koossa pitoa. Ehdoksi koira asetti vain sen, ettei sitä saa kohdella epäoikeudenmukaisesti, sille pitää antaa ruokaa ja kun se tulee vanhaksi, se pitää päästää pois hirttämällä. Tämä tapahtui kauan sitten aikana, jolloin vielä ymmärrettiin mitä koira kertoo. Nykyään ei enää koiran kieltä ymmärretä, mutta jokunen koira kyllä ymmärtää, mitä ihminen puhuu.
Vaikka porokoiria käytetään koko poronhoitoalueella, on koirissa ja niiden työskentelyssä myös selviä eroja. Vuosisatojen kuluessa porokoiriksi valittiin yksilöitä, joilla ei metsästyskoiran kovuutta. Ne eivät saaneet käydä kiinni poroihin. Valinnan avulla saatiin muokatuksi perimältäänkin paimennukseen sopivat koirakanta.
Kun 1600-luvulla kun Kittilän käräjillä annettiin määräyksiä koirien kiinnipidosta, mainittiin erikseen porokoirat - jotka saivat olla vapaana. Porokoiran tunnistamiseksi sen tuli olla väriltään musta.
Vaikka porokoirien ulkonäkö vaihtelee eri alueilla melkoisesti, on niillä monia yhteisiä rakennepiirteitä. Ne ovat yleensä selvästi korkeuttaan pidempiä ravaajatyypin koiria, joilla on riittävän kulmautuneet takaraajat. Tällainen rakenne sopii hyvin koiralle, joka työssään joutuu liikkumaan pitkiä matkoja vaihtelevassa maastossa, myös lumessa. Ankara ilmasto on asettanut turkille erittäin suuret vaatimukset. Hyvässä turkissa on runsas ja tuuhea pohjavilla, jota peittää keskipitkä tai pitkähkö peitinkarva. Peitinkarvan tulee olla tarpeeksi karkeaa, jotta lumi takerru siihen. Häntä on melko pitkä ja tuuheakarvainen, koiraa käyttää häntäänsä tunteittensa ilmaisuun. Hännän liike voi olla pyörivääkin. Porokoiran säkäkorkeus on n. 50 cm.
Aikaisemmin kun poroja paimennettiin koko vuoden, myös koiria tarvittiin nykyistä enemmän. Yleensä jokaisella poronhoitajaperheen jäsenellä oli oma koira. Lisäksi kasvamassa oli aina joitakin koiria, joten kotakunnalla saattoi hyvinkin olla kymmenkunta koiraa. Koira oli niin tärkeä apulainen, että siitä maksettiin "kilpahevosen" hinta. Hyvän koiran merkitystä kuvaa myös vertaus, jossa koiratonta poromiestä verrataan pyssyttömään metsästäjään.
Koiran tärkeä tehtävä oli koota elo, petojen hajotettua tokka. Koira myös varoittivat lähestyvistä pedoista. Lisäksi koiria tarvittiin siirtämään porot laitumelta toiselle. Äkäslompolossa kerrotaan erään poromiehen hyvän koiransa kanssa kuljettaneen kolmentuhannen poron kesälaitumelle. Hyvät koirat hakivat tokasta erilleen joutuneen parttion jopa kilometrien päästä. Kokenut koira saattoi tehdä sen itsenäisesti ja näin säästää isännältään monia hiihtokilometrejä.
Koiran käyttötavat ovat vaihdelleet eri osissa poronhoitoaluetta. Varsinkin Länsi-Lapissa on koiraa käytetty vain lähityöskentelyyn niin, että se on koko ajan isäntänsä näkyvissä. Sen sijaan Utsjoella kerrotaan koirista, jotka aamuvarhaisella lähtivät isäntänsä edellä juosta jolkottamaan ja kun tämä viimein hiihteli porojen luo, oli koira jo koonnut tokan.
Vaikka saamenkylissä oli koiria runsaasti, saattoi penikkatauti, "koiratauti", viedä kylän koirat lähes tyystin. Silloin haettiin koiria kylistä, joissa tautia ei ollut. Erittäin tunnettuja olivat Norjan Koutokeinon ja Karasjoen pororikkaat, joilta saatiin ostaa koiria. Varsin kohtalokkaaksi oli muodostua toisen maailmansodan aika evakkomatkoineen. Tuolloin moni koira menehtyi, ja alkuperäiseen kantaan sekaantui vierasta ainesta. Sodan jälkeen koirakanta elpyi, syrjäisissä kylissä ja Norjassa oli säilynyt tarpeeksi koiria.
Heti sodan jälkeen Paliskuntain yhdistys aloitti pelastusohjelman. Jossain vaiheessa kokeiltiin myös karhukoirien käyttöä, mutta ne todettiin liian koviksi. Samoihin aikoihin myös koiraharrastajat kiinnostuivat porokoirista. 50-luvulla Lapin kennelpiirin puheenjohtaja Pauli Sipilä laati ensimmäisen ehdotuksen porokoiran rotumääritelmäksi. Tuolloin nimeksi vakiintui Lapinporokoira. Vuosina -59-61 järjestettiin poronhoitoalueella katselmuksia, jossa koiria arvioitiin. Tarkoituksena oli saada selville, millaista koiraa poromiehet, ennen muuta saamelaiset, arvostivat ja lähteä tältä pohjalta rotua kehittämään. Menesjärvellä tutustuttiin Jomppasen perheen koiriin. Sodan loppuvaiheessa olivat niin koira kuin porotkin olleet kauempana tunturissa ja koirakanta oli säilyttänyt alkuperäiset piirteensä. Samoihin aikoihin aloitti Inarissa Paliskuntain yhdistyksen koiratarha tavoitteenaan toimittaa poronhoitajille kelpo apulaisia.
60-luvulla moottorikelkan tulo merkitsi uutta uhkaa porokoirille. Koirien käyttö vähentyi ja joiltakin alueilta jopa loppui kokonaan. Koirien kasvatuksen painopiste siirtyi harrastajille ja etelään. Yleisimmäksi tyypiksi muodostui "nelisilmäinen", väritykseltään kulonmusta koira. Yhden ainoan väri- ja ulkomuototyypin korottaminen yli muiden ei ollut poromiesten mieleen, sillä luonnonkannan monenkirjavuus oli synnyttänyt väritykseltään vaihtelevan, mutta käyttötarkoitukseensa hyvin sopivan rodun. Siksi etelän "kirjakoiria" onkin jonkin verran vierastettu Lapissa.
Lapinporokoiran rekisteri on edelleen avoin, rotuunottoja voi siis tulevaisuudessakin järjestää. Paliskuntain yhdistys pitää luetteloa käytössä olevista porokoirista. Näin jalostustyön piiriin pyritään saamaan parhaat yksilöt ja samalla kehittämään porokoiraa nimenomaan työkoirana.
Porokoirajalostuksen ongelma on ollut narttujen puute, sillä niiden käyttöä on vierastettu lähinnä kiima-ajan ongelmien takia. Toisaalta monet poromiehet pitävät narttukoiraa helpommin työhönsä opetettavana.
Noin puolet paliskuntien koirista on luoteisimmassa Lapissa, jossa jutaaminen ja paimennusperinne ovat säilyneet pisimpään ja voimakkaimpina. Näillä alueilla myös yhteydet Norjaan ovat vahvat, ja sieltä on perinteisesti haettu verenvahvistusta koirakantaamme. Ruotsin puolella sen sijaa koirakanta on kokonaan eri pohjalla, ja monet ruotsalaiset poronhoitajat ovat kiinnostuneita suomalais-ruijalaisesta koirasta.
Porokoiraa on käytetty apuna vuosisatoja. Vaikka tekninen kehitys on tuonut muutoksia ja vähentänyt koiran tarvetta, alkavat poromiehet taas kaivata nelijalkaista ystävää. On paljon sellaisia maastoja, joihin ei moottorikelkalla pääse. Koira on myös poroystävällinen, sillä sekin väsyy eikä aja poroja liikaa, mikä kelkkapaimennuksessa saattaa helposti tapahtua.
Porokoira on myös osa yhden elinkeinon ja kulttuurin perintöä. Siksi sitä on arvostettava. Ja suhteet koiraan on syytä pitää hyvinä, sillä saamelaisen kansantarun mukaan viimeisenä päivänä koira on ensimmäinen kantaja - ja sen jälkeen muut eläimet, jotka ovat ihmisen käskyvallan alla - niitä vastaan, jotka ovat teettäneet eläimillä liiaksi työtä.