Dementiakerhon kevätretki Leivonmäen kansallispuistoon
Nyt kyllä uskon että sitten isona on mukavaa. Joka päivä kokee paljon ihania yllätyksiä. Onneksi on ollut tosi hauskoja juttuja. Ja liekö ees muistais vaikka jotain ikävää ois tapahtunukin?
No joo, näin se homma meni: (Tässä vaiheessa täytyy muistuttaa, että älkää kokeilko tätä kotona)
Intotäpinässä oltiin taas suunniteltu - tai eihän me varsinaisesti mitään niinku suunniteltu - meillä oli vaan hieno visio sivakoimisesta auringonpaisteisessa kauniissa talvisessa metsässä, öisestä kuutamosta ja pöllöjen huhuilusta. Ja sitten vaan päätettiin lähteä.
Minna ja Savu käytiin taas kerran asemalta noutamassa, ilta vietettiin naisellisen kikatuksen merkeissä vanhoja diakuvia katsellen. Oikeesti naurettiin räkänaurua ja ilkuttiin minun dementoitumista. Olin nähkääs innoissani ojentanut Minnalle Lapin tuliaisen, ihan olin sen jo edellisenä päivänä laittanut esille että varmasti muistan antaa. Pienen kauniin esineen.
Mutta niin kävi että kun innoissani pidin juhlavaa puhetta ja ojensin lahjan Minnalle, hän törkeästi latisti antamisen iloni ja kertoi saaneensa minulta sellaisen jo aiemmin. En oikein muistanut, että tämä olikin minun oma.
Se kai sitten sinetöi reissun teeman - ei huolen häivää. Eikä kiirettä. Aamulla kympiltä kun läksimme Varkaudesta kohti Leivonmäkeä, jonne matkaa on about 120 km, niin perillä oltiin jo iltapäivällä kahden maissa. Matkalla iloittiin mm. Piipantien löytymisestä - tulevan Piipan kennelin kotiseutu ilmeisesti (ks. Patvinsuon juttu) sekä Siikamäen Suoramyyntipiste sai meidät hurmioituneeseen olotilaan ja jos viikkoraha olisi suurempi, niin omistaisin nyt monta hienoa tavaraa. Nyt rahat riittivät pipoon, muovikuksaan ja pariin karttalaukkuun. Karttalaukut hankin ensisijaisesti toimittamaan valokuvakehyksen virkaa. Sinne jäi upeat pappa-mallin nahkaiset karvareuhkat.
Hauskuutta taas piisas suoramyynnin kassapojalla kun piti kipittää takaisin laskemaan kolikoita ja kyselemään lumilapiota, vaan eipä ollu ruotsin- eikä minkään muunkaan armeijan lapiota puodissa. Ostettiin sitten semmonen asiallinen sininen lasten lapio - meille kenttälapioksi. Oli se hieno. Kun mullahan on autossa AINA talvella lumilapio. Paitsi nyt se oli jäänyt kotiin.
Päästiinhän me sitten aikanaan itse asiaan, ahkio pakattiin täyteen varusteita ja vielä vähän ylimääräistä. Ajateltiin että leirimukavuudesta ei tingitä. Koirille oli tuoreita luita ja lämpimiä alustoja vaikka metsän ketuillekin jakaa. Ja niinpä jaettiinkin, kun viimeiset luut unohtuivat kotiin lähtiessä laavulle.
Matkan aikana oli sentään jotakin ajateltu etukäteen ja soiteltu opastuspisteen henkilölle ja varmistettu yöpymispaikkojen varustus. Ja minä olin polttopuiden olemassaolon varmistellut pariinkiin otteeseen. Teltta jätettiin siis autoon ja laavulle suunnattiin. Jotkut järkevämmät eli seikkailuhaluttomammat ihmiset olisi varmaan etukäteen koekäyttäneet varusteita, hankkineet kartan ja tehneet tarkan suunnitelman. Pois se meistä. Otetettiin ihan reteesti Learning by doing -menetelmä käyttöön.
Nyt tiedän ihan varmasti sen, että jos seutu on kuuluisa kauniista harjuistaan, niin voi olettaa että myös merkityt reitit kulkevat niitä harjuja pitkin. Että kannattaako metsäsuksilla ahkio perässä valita sitten juuri tuo merkitty reitti. No ei kannata. Paitsi että oli uskomattoman hauskaa sen kokemuksen ansiosta, kaikki hienot opettavaiset kokemukset olisi jäänyt pois jos oltaisi nuokin pari kilometriä vaan tasaista maata tallattu, hyvin merkatulla, selvällä reitillä.
Sekin tuli opittua että ihan välillä tulee ihan outoa logiikkaa toimintaan, en ihmettele yhtään että ihmiset eksyy tai tekee jotain virhearviointeja hätääntyessä ja jos ei tunne omia rajojaan. Me esimerkiksi jostain kumman syystä mietittiin lähteäkö Soimalammen laavua lähestymään jo hämärtyvässä illassa metsän kautta! Hei haloo, kai Soimalammen laavun vois olettaa olevan lammen lähellä ja jopa rannassa. Että kannattaa varmaan rantoja pitkin hiihdellä, se sentään tajuttiin.
Laavulle päästyämme saimmekin heittäytyä täysin rinnoin nautiskelemaan elämän perusasioista, ruoasta ja yleisestä viihtyvyydestä. Kaikki me viihdyimme, koirat ja ihmiset. Koirat purkivat ilonsa yleisellä riekunnalla kunnes jälleen asettuivat vartioasemiinsa ja hoitelivat sitä tärkeää tehtäväänsä huolella.
Nuotion lämmössä oli hyvä heittäytyä asennolle tarinoimaan mukavia juttuja ja pohtimaan elämän tarkoitusta.
Asennolle voi tosiaan myös heittäytyä, sanoi Minna kun liukastui.
Ai niin, olihan mulla illalla taas ilon hetki. Olin jo aiemmin manannut kuinka olin unohtanut hammastahnan kotiin. Siinä sitten iltatoimia tehdessä, pitelin hammastahnatuubia kädessäni ja ilahtuneena sanoin; "katos vaan, onhan mulla hammastahna mukana, mähän löysin sen." Minna vastasi, "niiiiin, kun mä just annoin omani sulle."
Yön jälkeen taas aamu koitti. Tarkoitus oli lähteä päivä retkelle tutustumaan paikan antiin lähemmin. Verkkaisten aamutoimien jälkeen oltiin liikkeellä taas iltapäivän puolella. Koirat saivat toteuttaa eläimellisiä toimiaan syömällä hirven ja jäniksen papanoita sekä piehtaroimalla kaikissa mahdollisissa hajuissa.
Senkin huomasin nyt eka kertaa että Pasi merkkasi, eli kävi ihan läheltä haistamassa kaikki vastaan tulleet opastekyltit. En vaan yhtään tajunnut, että mitä se halusi kertoa tai mitä tietoa se niistä itse sai. Outo tyyppi.
Toinen hieno koirakokemus oli kun moottorikelkka uralla tuli sitten härveli vastaan ja meidän koirinemme piti ihan penkalle väistää. No sitten myöhemmin auratulla metsäautotiellä kun mentiin ja koirat oli juuri irti, niin sama hemmo tulee taas. Ruvettiin huutelemaan koiria sivulle niin nämä oppivaiset yksilöt tulivat vauhdilla sivulle ja vielä samalla vauhdilla ihan yhtä aikaa hyppäsivät tien viereiselle korkealle penkalle odottamaan moottorikelkan ohi menemistä.
Hienosti osasivat taas muutoinkin käyttäytyä vetotoimissaan kun hiihdettiin. Voikohan valiosta enää saada ylennystä? Voiko tulla Tosivalio?
Ja vielä kolmaskin erityinen koirahomma. Oltiin juuri puhuttu telepaattisista kyvyistä ihmisillä ja eläimillä, olin nääs juuri lukenut asiasta kertovaa kirjaa. Kotiin lähdön aamuna sitten meillä oli puhelimessa herätys päällä, kun piti taas antautua kellon ja aikataulujen armoille.
Aamulla kuitenkin heräsin koirien liikehdintään. Kävivät ilmeisesti aamupissalla ja sitten tuli Pasi piipittämään ja Savu teppailemaan siihen meidän viereen. Piti herätä, nousta ja kaivaa puhelin esille että poistan herätyksen. Silloinhan se juuri rupesi soimaan. Mistä ne sen tiesi? Edellisenä aamuna olivat nukkuneet ihan rauhassa niin kauan kuin ihmisetkin. Eikä mitään pakkauksen valmistelua tai muuta aietta lähtöön ollut illalla kuin tietysti puheemme. Liekö siitä sitten. Mutta mistä se kellon aika?
On se hienoa taas kerran todeta, että kyllä kannatti ja että kaikkea uutta voi aina oppia. Ei paistanut aurinko, ei ollut kuutamoa eikä pöllöt huhuillu. Sen sijaan sain fyysisestä rasituksesta kipeät lihakset, nauramisesta kipeät posket ja henkiseen kanttiin lisätilavuutta.
Paljon muutakin tapahtui kuin mitä tässä on kerrottu. Kun vaan muistas mitä...
Onneksi Minna muistaa, lue toinen turina samasta reissusta täältä.