Karhunsyöttinä susirajalla
Patvinkierto 2004
Voi Patvinsuo, minkä teit! Ihan lumouduin suomaiseman kauneudesta. Päästävä uudestaan; ruska-aikaan, lintujen kevätmuuttoon, keväthangille hiihtelemään...
Paikka oli kummitellut mielessä Petkeljärven reissusta lähtien – eikä tuottanut pettymystä.
Vaikka meillä Minnan kanssa onkin kiihkeä kansallispuistopistekisa käynnissä, niin ihan sopuisasti kuitenkin taas yhdessä reissun päälle lähdettiin – kansallispuistoon. Pasi ja Savukin vaikuttivat tyytyväisiltä töröttäessään taas autossa yhdessä. Ja hirvee räksytys jos takana tuleva auto on liian lähellä. Ei Pasi ikinä yksin...
Meidän suunnitelmat oli hyvät; eli ei ollut mitään suunnitelmaa. Mennään paikan päälle ja katsotaan miltä maailma näyttää. Sehän näytti siltä että ilta oli lähestymässä kun perillä oltiin. Siltä myös näytti että opastuskeskuksen alueella oli ihan hirveesti ihmisiä, ainakin 5! Siispä etsiydyimme toiseen paikkaa Suomujärven rannalle yön ensimmäisen yön viettoon. Illalla tuumittiin että onhan noita järviä tullut nähtyä, joten panostetaan suohon ja jätetään Suomujärven kiertävä lenkki väliin.
Illan mainittava asia oli elämäni suurin rupikonna, se ei edes loikkinut vaan kömpi hitaasti ja rauhallisesti.
Aamuhan sitten valkeni ja ravitsevan, mutta pahanmakuisen kaurapuuropussiaterian jälkeen olin ihan hymyssä kun sain rinkan selkään ja päästiin liikkeelle. Enhän minä edes muista mikä sen kierroksen nimi oli, etelään kuitenkin ja soiden ympäri.
Heti alkutaipaleella jo pitkospuilla oli vettä reippaasti, mutta eipä haitannu. Yksi retken tarkoitus oli myös testata uutta hienoa palkintona saatua Jahti-pukua ja vanhoja vaelluskenkiä.
Suonäkymät saivat minut haltioitumaan heti ensi metreistä alkaen. Minä oon ihan hulluna heiniin, muotoihin ja väreihin. Niitähän siellä riitti. Taivasta ja suota. Avaruutta. Hienoja pienten vanhojen puitten muotoja. Aivan mahtavaa.
Ötökkäsafari
Kato, karvamato!
Koska kapeilla pitkospuilla kävely vaati herpaantumatonta jalkoihin tuijottamista, niin huomio kiinnittyi eläinmaailman "alamaailman" tyyppeihin. Ehkä hieman yllättäväkin kohtaaminen oli kun Pasin pitkospuita haisteleva kuono ohitti kerällä olevan kyyn n. 20 cm päästä. Onneksi Pasi ei reagoinut mitenkään ja Savun Minna kerkesi pysäyttää. Oiskohan kyyn hermot kestänyt toisenkin eläimen ohimarssia niin läheltä.
Aikanaan tauottelimme ja lueskelimme taukopaikan vieraskirjaa. Anni-opas oli juuri edellisenä päivänä tehnyt saman kierroksen ja siistinyt paikat. Jotkut olivat nähneet karhun metsäpolulla ja toiset keränneet sankokaupalla lakkoja. Vappuna vielä oli ollut hyvät hiihtokelit ja joku silloin ahmankin tavannut. Vieraskirjat on kyllä hyviä.
Matka jatkui taas pitkospuita tarpoen. Välillä polku kulki kansallispuiston ulkopuolella pitkin talousmetsää, muutama kilometri oli aika tylsää. Pirteyttä elämään antoi Savun reagoiminen puun haisteluun. Häntä koipien väliin ja vapinaa sekä ympäristöön pälyilyä. Koska Pasi ei reagoinut mitenkään, niin päätettiin ettei tämä vaara hälytys johda toimenpiteisiin. Myöhemmin kävi toisinpäin, Pasi hyppäsi pois pitkospuulta ja pysähtyi ja sinne vaan, häntä jalkojen väliin. Nyt sitten Savu ei noteerannut asiaa, joten pienen "ilmaisuhuutelun" (karhut pois, ihmisiä tulossaaaaa) jälkeen matka jatkui. Päätimme että sitten kun molemmat koirat yhtä aikaa reagoi niin sitten vasta pelottaa.
Ahneella on... tässä tapauksessa onnellinen loppu.
Iltaviideltä saapuessamme telttapaikalle, oli jo koko kesän vaan lomailleet jalat ihan väsyneenä. Hikee ja nälkää ja polvikipua ja kaikkia perustuntemuksia, siinä vaiheessa kun olisi jo mahdollisuus teltta pystyttää.
Pikatulet ja ruokaa. On se niin hyvää, eikä mikään enää tuntunut missään, joten päätimme jatkaa vielä viimeiset 7 km, jotka erottivat meidät iltapesusta Koitere järvessä.
Karmee kurmee-kokki loihti kermaa ja sieniä sisältävän illallisen ja sen jälkeen laskettiin yhteen kaikki päivän kahdet ja puolet kilometrit. Kaikki etapit tuntuivat olevan aina vaan 2,5 km.
Riekkoja nähtiin matkalla!
Seuraavana aamuna opin jälleen jotain uutta, vettä järvellinen ympärillä, vaan silti oli hankala saada keittovedet. Yöllinen myrsky jatkui pitkälle aamupäivälle että oli herättävä vaikka kuinka oli kääntänyt vain kylkeä sateen äänet kuulleessaan. Vesi oli niin täynnä hiekkaa ja roskaa että oli suodatettava kankaan läpi. Silti kiisseli ja kahvi narskui mukavasti hampaissa. Täh! Kai sä orja-sherpa suodatit sen?
Nythän se tuleekin se osuus joka lopullisesti vei reissun kokemuksellisen elämyksen ja ihanuuden puolelle. Pitkospuilla oli vettä. Paljon. Pitkiä matkoja. Sisäinen nuori minäni sanoo nyt että siistiä! Ja koirat! Ne on niin hienoja tyyppejä. Pasikin vaan lompsutteli ja varmisteli että tosiaan pitkospuut alta löytyy. Ja onko kaksi vai yksi. Vesi oli nimittäin niin tummaa ettei pitkoksia nähnyt yhtään ja välillä kaksi muuttui yhdeksi.
Maisemien ihailua varten oli pakko pysähtyä. Näitä maisemataukoja tulikin useita. Hienoja heiniä! Joutsenia. Hanhien ääniä.
Vielä matkan kruunasi lintutornilta aukeavat näkymät, jotka sai käden tekemään laajoja kaaria ja suun hölöttämään asiaa yöpymisestä tornissa, hanhista, kurjista, joutsenista, karhuista, susista, ja ihan vaan kaikesta mahdollisesta IHANASTA! Ja sherpa sai taas keittää kahvit kun mulla oli ihan liian IHANAA!
Kaikesta ihanuudestahan sitä pitää aina laskeutua takasin tänne maanpäälle. Niinhän se kävi taas. Autolle päästyämme ihailimme lännessä päin mustaa taivasta ja leiskuvia salamoita. Kaatosateessa Opel kiisi kohti urbaania elämää.
Ei se niin ihanaa ollut sitten myöhemmin kuulla, että trombihan se olikin siellä riehumassa.
Testiä ja koirien käyttelymatka
(lopussa omalaatuista koiramaailman huumoria, koirattomat älkööt vaivautuko)
- Teltta sivutuulessa – ei hyvä.
- Itsestään täyttyvä makuualusta - toimii, jos avaa venttiilin
- Vaelluskenkien vedensietokyky – hyvä. Kunnes lakkojen perään singotessa hörppäsi varresta vettä.
- Jahti-Jakt asu, sis. myös fleece-takki ja alusasu – hyvä eli toimii. Lippalakki kamala. Missä huppu?
- Polvi – kipeytyy.
- Rinkka – teltankin saa ihan hyvin pakattua päälle.
- Pitkospuut vedessä – liukkaat.
- Hammastahnaton hampaiden pesu – ei puhdas olo.
- Suklaaton patikointi – ei voi olla totta!
Savulle ja Pasillehan tämä matka oli tärkeä käyttelymatka. Lähdettiin hakemaan retkivalion arvoja, onhan ne jo niin kokeneita käyttelykoiria.
Pasillahan oli alla jo Kans, niin että pitäs joku Va siihen perään.
Niinhän siinä kävi että erilaisten erityisluokan retkeilytilanteiden suorittaminen sujui molemmilta kuin leikki. Tai siis älämölö.
Hieman jännitti siinä vaiheessa kun Pasi meinasi aamulla teltasta ulos ryntäillä vetoketjuja rikkoen, mutta viime hetkellä sain sen hallintaan ja se siirtyikin vain Minnan viereen istumaan korvat sojottaen sivuille ja selvästi kiroillen itsekseen. Malttamattoman se jo odotteli tulevia koitoksia, Savu vieressä sen sijaan valmistautui kevyellä rentoutuksella ja kaikessa rauhassa keskittyen. Molemmilla tyyleillä ne jaksoivat käytellä itseään, vaikka takana oli parin päivän rasitukset.
Ja kun viimeinen osio – lintutorniin kiipeäminen, alastulo ja sitten paikalla odottaminen ja reppujen asettaminen ja uudelleen matkaan lähtö – sujui loistavasti, saatoimmekin onnitella itseämme, toisiamme ja koiriamme. Saammeko esitellä maamme ensimmäiset retkeilyvaliot Rva Savu ja KansRva Pasi. Eli rouva Pasi.
>> Retkeilyvalionarvovaatimukset (retkikaveri Savun sivuilla)
Näyttävä liike on viuhka-muodostelmassa patikointi.
Että semmosta tällä kertaa. Tuleva legendaarinen Piipan kennel päätettiin myös perustaa. Pentuja ei odoteta syntyväksi, mutta nimet on valmiina; Piipan Pertti, Piipan Pirkko--- Ette varmaan halua kuulla enempää...
Juttujen taso on surkea, mutta onneksi niitä on paljon!