Pöyrisjärvi heinäkuu 2007
Joku tuossa paikassa on kiehtonut ja kutsunut pitkään. Erityisellä kiinnostuksella olen kuunnellut ja lueskellut siellä retkeillen ihmisten tarinoita.
Nyt sinne matkalla.
Kuvat – uudet ja vanhat kieppuvat silmissä.
Näkkälän kylän syrjään jää auto ja rinkka on selässä, on keskittyminen vain tähän hetkeen.
Päivä on aurinkoinen ja tuuli puuskahtelee vastaamme.
Pasi-koiraa on hieman ikävä, mutta tämän reissun ajattelimme keskittyä lintujen tarkkailuun, eikä edes Pasi jaksa ymmärtää aina sen ajatuksen hienoutta.
Kiikarit sojossa ihmettelemään siis tulevaa. Leppoisaahan tässä mönkijäuralla on talsia. Kohta jo mies suopunki olallaan mönkii vastaan ja saamme käden heilautuksen. Hei, me ollaan täällä! Sydämellisesti tervetuloa meille!
Alkumetreillä joku kiireen tunne laittaa kävelemään rivakasti. Kiire sinne jonnekin. Alkuinnostus.
Niin kuin ei Näkkälässä olisi jo tarpeeksi perillä. Rauhoitumme lintujen perään, mutta vasta välähdys keltaista saa meidät riisumaan rinkkamme ja kiikaroimaan rauhassa. Onko se kultarinta. Onko se? Keltainen kaunotar pysyttelee enimmäkseen lehdistön suojissa ja me emme millään malta vain istua ja odottaa. On jatkettava matkaa.
Ystävän selkä on hieman huonossa jamassa, joten tauolla venkslaamme tavaroita, minulle mahtuu lisää. Hmm. Onhan täällä hyttysiä...
Katajanummi ja puron läheisyys kutsuisi tykönsä, mutta nyt selviää koko totuus. Täällä alavassa maisemassa tuuli ei pyyhkäise pikkuolentoja pois ja niitä riittää. Räkkää pukkaa.
Hyvä on kävellä, mutta pysähtyä ei kannata. Onneksi edessä ylevämpää maastoa – siellä tuulee!
Tuulessa voi rauhassa pysähtyä ylämäessä tauolle ja seurata sinirinnan pesimispuuhia. Pesää vaan ei näy vaikka näkee emon kuljettavan ruokaa poikasille. Taitavasti hän on sen piilottanut tunturikoivun pensaaseen, emmekä tietenkään halua hänen toimiaan häiritä. Vahingossa tähän näinkin lähellä pysähdyttiin. Käännämme heille selkämme.
Lapin satakielen innoittamana, matka jatkuu ylämäkeen laulun siivittämänä. Sanat häipyvät tuuleen mukaan, vierelläkulkija säästyy pahimmalta. On pakko kuitenkin hihkua, mölistä pölyt pihalle.
Tuiverra tuuli ja karista turhat ajatukset päästä, toivotan yhä yltyvän tuulen tervetulleeksi kun tunturikoivikko loppuu ja tuulella on reitti vapaa.
Kapustarinta ryhtyy airueeksemme, kun yhden reviiri loppuu, toinen jatkaa ja siirtää meidät taas seuraavalle.
Sieltä jostain Pöyrisjärven takaa se tuuli puhaltaa täysin rinnoin ja saa telttamme hulmuamaan.
Kippis ja hei, kylmä olut ruokajuomaksi. Malja maisemalle. Tunturikihu nauttii hyvästä tuulesta, mekin.
Hevosmiesten eli –naisten tarveaineet matkassa. Illalla teltassa leijailee kunnon hevoslinimentin tuoksu. Hilkan selkä saa hoitoa ja omatkin hartiat kiittävät geelistä. Tuulen puuskat saavat uhota, me nukutaan lämpimässä teltassa, villasukat jalassa ja pipo päässä.
Aamulla heräämme samaan retvakkaaseen tuleen. Aamiainen nautiskellaan sokkona teltan absiidissa. Lämmittelylenkillä tähystellen maisema näyttää hyvältä. Aukeeta laukeeta. Kapustarinta tepastelee matkan päässä, hoputtaen meitä jo matkaan. Saatille haluaa hän. Jo vain, mennään, mennään.
Tanakka loimivyö selän tueksi ja kunnon sulautumisia maastoon erilaisten sirrien perässä kontatessa. No, tuolla on batman lintu ja tuolla on pikkukuovi. Meillä alkoi lintujuhlat. Nyt jo maltettiin rauhassa istuskella ja yrittää tunnistaa. Nimenomaan yrittää. Mutta ei se nimeäminen niin tärkeätä. Sirrejä oli, lapinpikkusirri. Niin päätettiin. Eihän niitä erota toisistaan erkkikään. Vai?
Kaukaa, jo kaukaa jo näkee valkoisena vaahtopäinä möyryävän suuren järven. Kiikarilla erottaa pienen, pienen mökin. Eikä se lähene millään. Linnut johdattavat meitä välillä aivan eri suuntaan, mutta siellä se mökki vain pilkottaa.
Hilkka harmittelee kaihipilkkuja silmissä kiikaroidessaan, pilkku liitelee nousevassa pyörteessä ja siirtyy lähemmäksi. Sehän on se meille "luvattu" vaaran rinteellä pesivä kotka.
Niskat vääntyneinä ja erilaisiin asentoihin kääntyneinä, kiikarointi rinkka selässä ei ole kovin ergonomista, horisontti vinossa – siinähän se tupa onkin. Aivan nenän edessä. Puuton maisema vääristää tottumattoman mittakaavaa.
Kämppä on tyhjä. Puita uuniin ja vieraskirjasta tutkimaan kulkijoita. Tuttu teksti on siellä ja käyn mielessäni läpi ystäväni alkukesän reissun näillä seuduilla. Kova mimmi.
Sen verran kovuutta pitää harrastaa itsekin että pesulle, perkele. Vesi on kylmää ja on niin kovin matalaa, jokeen ei millään uskalla uimaan. Hrrrr. Ilma vielä kylmempää.
Uusi ihminen siitä syntyy, ruokaa kupuun ja karttaa tutkimaan, joka olikin hieno liimaa, leikkaa, kokoa ja taita systeemi. Meillä oli positiivinen ongelma, lintuelämän kannalta oli aivan sama minne menemme, joka puolella riitti näkemistä. Suuri suoalue kiehtoi, mutta joen ylitys ei.
Matkaan veli hopea, tälle puol jokkee, suota riittää siinäkin.
Liro päivysti varaston katolla, lokit kirkuivat järvellä ja kirviset hyörivät rantaheinikossa. Tämän kaiken voi nähdä ikkunasta.
Lapinsirkut viipottivat kaikkialla vaivaiskoivikossa ja biologi Hilkku pääsi luettelemaan minulle suokasvien latinankielisiä nimiä. Olin varma että muistan jonkin, mutta en.
Muistan auringon hetkeksi painautuvan matalalle, muistan karhun paskan, tuoksut ja valot ja suolla kävelyn ilon. Muistan mukavat jutut paikallisen perheen kanssa. He yöpyivät teltoissa pihalla.
Muistan iloisen väsymyksen tunteen kun kupsahtaa tuvan laverille, eikä millään haluaisi tuhlata aikaa nukkumiseen.
Yöllä näin unta karhusta. Aamukahvilla perheen äiti totesi että poika kertoi karhun kävelleen yöllä pihan poikki. Jaoimmeko aistimuksen, unemme? Väristys kävi lävitseni.
Kuivatut kantarellit vaihtavat omistajaa ja kirjakauppaa sovittiin tekevämme kunhan kylälle päästään. Hieno homma.
Perheen isäntä ja etelän vieraansa ovat kanootilla lähdössä Pöyrisjokea pitkin takaisin kylille. Kuulostaa hyvältä. Sää voisi tietysti olla parempikin. Kylmä ja tuuli ja vielä vähän sadetta kaupan päälle.
Me pakkaamme päivän tarvikkeet ja suuntaamme kohti lohikäärmeen selkää. Hylkäämme valmiit polut ja tutkivalla otteella siksakkailemme sinne ja tänne. Ne linnut. Ensin on ihmettelevä kohtaaminen ja tutkimme heidät vesipääskyiksi. Kaukaa iloitsemme uudesta tuttavuudesta.
Kun siitä irrottauduimme joudumme taas huumaan. "Katso, katso, mustaviklo!". Miten ihmeessä se voi olla noin kaunis. Kimaltelevan hohtava musta.. Tutkimme toisiamme pitkän tovin. Hän on kovin huolissaan kulkusuunnastamme ja varmistaa meitä saattaen että poistumme paikalta. Olimme niin onnellisia.
Etsimme purosta ylityskohdan. Rehevän puron pohjaa vastan näin tammukan lipuvan virran mukana. Ei tullut mieleenkään kaivaa esille mukana olevaa virveliä. Kaunis näky. Näen sen helposti silmissäni aina uudelleen.
Pienet järvet houkuttivat kalastamaan. Heti ensimmäisellä oli kiinni hauen nulikka. Toisella oli uudelleen kiinni – sama hauki. Ajattelin että jep, tämä riittää. Vaihdoin kuitenkin uistinta ja paikkaa, eipä enää tullut haukeakaan.
Kävely on ollut riemullista, helppoa maastoa, ei huolta suunnistuksesta, kevyet reput.
Poropolut kulkevat harjanteen rinnettä kuin helminauhat. Suoraan ylöskipuaminen ei olekaan järkevää, viistot polut vievät loivasti ylös. Harjanteen päällä huomamme olevamme kotkan lentoreitillä, se lentää ylitsemme matalalla. Saamme pitkän tovin ihailla majesteetillista menoa. Siiven kärjet harottavat ja lepattavat ilmanvirran mukana. Liitoa, kevyttä liitoa, ei siiveniskuakaan pitkään aikaan.
Toisilla järvillä jatkamme kalastusta, tällä puolen harjannetta lintuja on vähemmän. Maltamme kalastaa. Ei auta mikään, ei sintin sinttiä.
Tuuli vähän tyyntyy ja vesisade alkaa. Niin tulevat myös hyttyset. Niitä on aika paljon. Keittolounas nautitaan liikkeessä pysytellen. Sen jälkeen taas kalastetaan. Tai minä olen jo ihan valmis lähtemään tupaa kohti. Hilkka vielä jaksaa innostua. Ei vaan nappaa.
Kotirannasta sitten ahventa saatiin sen verran jotta paistamaan päästiin. Järven kapeaa uomaa oli vartioimassa kovaleukainen hauki, kuului vain kolahdus kun kopsautti uistinta, jäämättä kuitenkaan kiinni. Siinä vaiheessa pitikin jo taas keskittyä tärkeämpään. Kaakkuripariskunta lipui paikalle ja sain ihailla heitä hyvinkin läheltä. Ahvenet roikkuivat pajuvitsassani ja puukko vyöllä, niin että saalistamassa me kaikki.
Päivärytmi meni ihanasti rempalleen. Aamuyöstä nukkumaan ja kevyenä iltapalana hernesoppaa.
Ja jos aamulla sataa, voi jatkaa unta. Kuunnella ropinaa. Niin tehtiin. Sitten puoliltapäivin aamupalaksi jotain kevyttä. Niinku fetapataa. Raskaat huvit vaatii hyvät eväät.
Annettiin sateen valua, pakkailtiin tavaroita valmiiksi ja istuskeltiin. Vieraita tulla tupsahti tupahan. Nuoret poromiehet nostelivat mönkijöittensä kyydistä polulla tapaamiensa vaeltajien rinkkoja eteiseen. Herrasmiehiä. Yhteistä turinaa ja tarinaa riitti. Kuiva tupa taisi kelvata heillekin, kohtalaisen märkiä poikia oli liikkeellä. Vaan eipä siinä vesisateella ole olennaista merkitystä kun särkkää pitkin pöräyttää joen toiselle puolelle. Kalkujärvelle matkalla.
Sitähän piti kuvata. Oli kyllä niin mukavia poikia.
Sepä olikin Tuomas jonka piti kääntyä tuvalta takaisin kotia kohti. Herrasmiehenä hän kevensi taakkamme ja poimi osan tavaroistamme moottoripyöränsä kyytiin. Jätti ne sovittuun paikkaan, sinne missä Näkkälän polku erkanee Norjan rajalle vieväksi poluksi. Sinne oli meitin määrä siirtyä. Lehtojen suojelualue on siellä, vaaran länsikupeella.
Iltaa vasten sinne marssittiin. Kaupustarinnat ottivat taas hoitaakseen saattamisen. Pienessä, matalassa vesilämpäreessä kultaisessa auringonvalossa ui vesipääsky. Se liikkuu pienin elein, on muodoltaan kaunis kuin taideteos. Miniatyyrilintu. Sen kuvajainen heijastuu veden pinnasta, näen kehystetyn aarteen, ympäriltä katoaa muut näkymät ja tuo pieni lintunen saa kaiken huomiomme. Taas kaunista, niin kaunista.
Joko olen sanonut että ne hyttyset ja mäkärät ovat olemassa, todella. Illalla teltassa koetaan se mistä myös olen kuullut puhuttavan. On varmistettava ettei rapina teltan katossa ole vesisade – ehei, siellä vain miljardi ötökkää yrittää löytää tiensä teltan sisään.
Yllättävän vähän niitä pääsi samalla oven avauksella kanssamme, suunnittelua ja järjestelyä ne aiheuttavat. Ei kehtaa ihan huvikseen rampata ulkona. Ja puskassa käynti... ihan mielenkiintoistahan se on.
Uusi aamu alkaa samassa rapinassa, vettäkin tihuttaa hiljalleen eikä tuulesta tai auringosta ole havaintoja. Taas organisoidaan ja lähdetään sitten päiväreppuinemme ja hyttyssuojinemme kohti ulkomaita.
Polkua pitkin, kartasta hieman ympäristöä vilkuillen. Hurja kirkuminen alkaa heti muutaman sadan metrin päässä. Se on siis lintu joka kirkuu, minäkin kirkuisin ilosta mutta en voi pelästyttää tätä hienoa punakuiria. En eläissäni ole tavannut, mutta heti tunnistan. (Pienenä ei ollut muuta tekemistä kun tutkia yhtä vanhaa lintukirjaa, ei viety elokuviin, ei viety huvipuistoon, ei viety… ankea lapsuus - tämä siitä seuraa.)
Rääkyminen jatkui pian kun isolepinkäisperhe riehui oksistossa. Ne on mielenkiintoisia tyyppejä. Niin, varsinaisia harakoita. No mehän siitä sitten kans ihan hurmiossa ;o).
Alavilla mailla kulkenut polku kipusi pikku hiljaa ylemmäksi, puut loppuivat ja maasto oli kuivaakin kuivempaa. Ei näkynyt enää ainuttakaan lintua ja korvissani rupesi soimaan jonkin länkkärin tunnusmusiikki. Aavemaista. Olimme tasaisella kentällä, jota vain jatkui ja jatkui.
Vanha poron raato polun vieressä. Karhun paska karvakasan päällä kertoi kuka on kuningas täällä.
Toinen raato vähän ajan kuluttua. Ajattelin että nyt en enää yhtään haaskaa, eikä ainakaan tuoreempaa, halua tavata.
Eikä tavattu. Otettiin suunta sopivasta paikasta kohti lehtoa. Niin, se on mielenkiintoinen mielikuva; räkkäaikana Lapissa lehdossa. Eipä tuota etukäteen ajateltu. Kämmeköitä piti nähdä ja lehto on aina lehto. Hieno paikka.
Siellähän oli muitakin. Täytyy myöntää että siellä rämpiessä tuli lämmin, hiki, kuuma. Vanhan kämpän ulkohuussin seinät oli kaluttu jonkun hampailla alareunasta. Hiekkakummulla pesäluolasto, naali vai kettu?
Rinteessä, kaatuneiden puiden, purojen ja kivikoiden sokkeloissa olin ihan tyytyväinen osaani perässäkulkijana, Hilkka meni edellä karttaa lukien ja löysi meille hyvän reitin lehdon toiseen päähän. Tulipahan käytyä, onhan se ainutlaatuinen paikka siellä karuuden keskellä.
Illan vaativin organisointi tehtävä olikin sitten kaiken hien ja hyttysmyrkyn peseminen pois. Leirimme vieressä kulki vain pienen pieni puronen, johon ei todellakaan pääse kaulaa myöten hyttysiä piiloon. Valitsimme siis tyylikkään vesipääskymäisen-kahlaajatyyppisen lähestymisen asiaan. Puron reunassa äkkiä vaatteet pois ja kasaan, istumaan puroon ja hurjasti huitoen roiskutetaan vettä päälle. Vaatteet kainaloon ja täyttä laukkaa telttaan. Huh. Hurja suoritus.
Iltamyöhällä aurinko pilkahteli ja tuuli virisi. Tohdimme siirtyä hetkeksi ulos istumaan ja piirtää mieliin viimeisen illan maiseman. Hiljaisuuden hetki, pyhä tilanne hyttyssavut suitsukkeina.
Luonnossa kohtaan Luojani.