Petkeljärvi
elokuu 2002
Hartaasti odotettu hetki: kimppakanootti peräkärryyn ja nokka kohti Ilomantsia. Kello on viisi lauantai aamuna, katselemme auringon nousua ja kilometrien taittuessa irrottaudun yöllisestä työrupeamasta. Kaukana ovat toisistaan tulossa oleva luonnonrauha ja öinen nuorten kansoittama kaupunki.
Aamukahvit nautitaan opastuskeskuksessa, vielä kartan osto ja sitten vihdoin... Meloskella tyynessä lämpöisessä kesäsäässä, ensimmäiset kuikat jo heti salmen suulla meitä toivottamassa tervetulleeksi. Voiko muuta toivoa? No, voi esimerkiksi löytää karhun jäljen rantahietikolta heti ensimmäisestä pysähdyspaikasta! Raijan uusi digi-kamera pääsi heti testiin.
Arvottuamme hetken mahdollisten yöpymispaikkojen välillä, päätimme suunnata kohti itää. Meille oli vannotettu ettemme voisi vahingossakaan eksyä rajavyöhykkeelle, jonka sitten myöhemmin toki havaitsimme itsekin. Rajavyöhyke oli myös vesialueella selkeästi merkitty. Turvallista meloskella kun vartiotornit ovat näköetäisyydellä.
Hetkellinen erämaanrauha kaikkosi kun joensuistossa osuimme keskelle rantaonginta-kilpailuja. Tietysti juuri silloin myös ensimmäinen iltapäivän ukkoskuuro osui kohdalle. Kalamiehet saivat ihastella kahden eränaisen ammattimaista toimintaa pikaisessa majoittumisessa taukoa varten.
Siinä sitten kalamiesten keskellä luhistuvassa teltassamme maaten, eväitä pureskellen yritimme selvittää lähistöllä olevan laavun sijaintia. "Siinä se on joen alajuoksulla, tien lähellä ", näinhän meille oli neuvottu. Lähimmältä onkijaltakin kyselimme, mutta liekö lentäneet paikalle, kun ei setä ainakaan ollut mitään tien lähellä olevaa laavua nähnyt, ei koko tietäkään. Eikä tiennyt kyllä mistä oli edes tullut. Hhmm...
Ei siis laavua siellä päinkään - vaan parin kilometrin päässä jokea ylöspäin, joten suunta seuraavalle vaihtoehdolle. (Muutaman kokeilun jälkeen on uskottava, että huonosti pääsee koskia vastavirtaan).
Seuraa haikaraa
Seuraavat hetket sitten olivatkin onnea tai erätaitoja tai jotain muuta, en ole ihan varma Sen tiedän että oli upeeta ja mahtavaa. Siis:
Olimme meloneet noin puolet matkasta. Näimme harmaahaikaran, jota tietysti piti jäädä ihmettelemään, ja meloimme sen johdattelemana suojaisaan lahdenpoukamaan, jossa nousimme maihin, jaloittelimme ja bongasimme sitten haukkaperheen lentoharjoituksissa suolla.
Hetken sitä katseltuamme alkoi taivas tummua ja antaa merkkejä ukkoskuurosta. Siinä sitten päätimme leiriytyä ja huomasimme niemen päässä valmiin nuotiopaikankin. Sinne siis.
Hieman jo kiireisesti teltta pystyyn - joka oli vanha. Se, jota ei missään nimessä pitänyt ottaa. Myrskyn jo kolkuttaessa, pitkään pähkäilimme parasta paikkaa ja vihdoin löysimme mieleisemme. Tavarat suojaan ja telttaan. Vettä tuli jo kaatamalla. "Ja nyt keitetään vettä ja juodaan rommit myrskyn kunniaksi", sanoi Raija. "Annahan sieltä se kaasupullo". Ei sit ollu repussa kaasupulloa, ei juotu rommia. Syötiin suolakeksejä ja nukuttiin, välillä vähän heräiltiin ja pinkaistiin ulos vahvistamaan teltan maakiiloja. Myrsky kesti yli kaksi tuntia, repi teltan saumoja rikki, mutta jopa vain vanhus kesti ja piti meidät kuivana.
Meillä oli aivan täydellinen paikka - viettävä hiekkasärkkä, jossa kasvoi sammalta päällä. Kaikki sadevesi valui mukavasti pois teltan alta. Jossittelimme ja siunailimme onneamme. Jos olisimme jatkaneet melomista hätä olisi tull...
Vihdoin kahden ukkosrintaman järjestämä Itä-Länsi -ottelu taivaalla oli ohitse ja pääsimme ulos. Nuotion sytykkeeksi löysimme läpimärästä metsästä kunnon tervaskannon, jonka ansiosta saimme vihdoin vedet kiehumaan ja ruoat valmistumaan tulelle. Siinähän se sitten pimeä elokuinen yö vierähti tulta katsellen, maailmaa parantaen. Hyvä siitä tuli!
© Raija Härkönen
Aamun valjetessa Raija kameroineen yritti lennähdellä haukkojen perässä - vain siivet puuttuivat. Kahvia - tai sivistyneesti sanoen brunssia - viritellessämme paikallisen nuottaporukan mies saapui meitä tervehtimään - heidän nuotiopaikallaan kun asustelimme. Mukavaa rupatteluseuraa ja tietysti koirajutuiksi kääntyi. Ja kaupunkilaistytöille vähän karhutarinoita myös.
Tavaroiden pakkaaminen käy kovin hitaasti, onko jo taas mentävä kohti sivistystä? Minä rohkeana tyttönä pelottelen vielä lähtiäisiksi seutukunnan kalat, uiskentelemalla viileän virkistävässä vedessä.
Vielä kerran onni ja sattuma ovat puolellamme. Valokuvauksen ja uusien reittivalintojen jälkeen, viimein kotirannan jo häämöttäessä, puhkeaa taas myrsky. Viimeiset kymmenet metrit sivutuulen puuskaisessa puristuksessa muistuttavat meitä luonnon voimasta. Aikaa ei ollut paljon, eikä kilometrejä ahmittu. Kokemus karttui ja ikuiset muistot lisääntyivät.
Alkuun