Linnansaari - Varkaus

Maisema

Tänä kesänä tuli toteutettua ekologista lähimatkailua, kun melomaankin lähdettiin tähän kotivesille. Sini-ihminen ei ollut ikinä käynyt Linnansaaren vesillä, eikä hän voinut vastustaa koko kevään jatkunutta "mennäänhän varmasti lomalla melomaan" aneluani.

Lomahan sitten alkoi ja saman tien myös mieletön helle. Repolahdessa tuupattiin kanootti veteen, Haukivesi otti meidät vastaan kohteliaasti. Tänään olisi aikaa lorvaillla ja huomenna sitten meno jatkuisi itse pääsaareen katselemaan torpat ja muut ihmeet.

Sini vilvoittelee

Isännän ottein ohjailin kanoottiamme pitkin poikin kauniita Vuorisaaren salmen, Tiheäsalon ja Pöljänsalmen maisemia. Ja kyllä, joka kerta sinne mennessä rauha laskeutuu sydämeen, arki häipyy ajatuksista ja mielessä alkaa tulvia mukavia muistikuvia. Ja mikä kauheinta – niitä muisteloita on aina ääneen toisillekin kerrottava. Luulen kyllä, että Sinillä oli korvatulpat – ehkä vuoden yhteisen työn jälkeen on osannut varautua.

Onkohon "leiriytymissyndrooma" virallisesti diagnostisoitu sairaus, mulla nimittäin on semmoinen. Pahat oireet nousi pintaan taas kerran kun lähestyimme Kirvessaaren teltta-aluetta – apua, apua, siellä on ihmisiä! Ahistusta, paniikkia, hikoilua ja vapinaa pukkaa. Silmät pullistuu päässä, korvat höröttää ja pää kääntyilee kuin pöllöllä toivoen saada jonkun merkin siitä että ne toiset olisivat

  1. juuri lähdössä
  2. vain päiväretkellä
  3. tai mistä muusta syystä tahansa eivät ole kuitenkaan pitkään

Mitään tämän suuntaista ei kuitenkaan ollut näkyvissä, ehdottelin kurkistamista seuraavan paikkaan. Se oli ihan epätoivoinen veto, koko maailman venekansa on ihan varmasti heinäkuussa liikkeellä. Tiedetään!

Kirvessaareen palattiin ja yllättäen olimme hetken aivan kaksistaan. Pian iloisen puheensorinan kera meloi rantaan joukko ranskalaisia, joita tietysti perisuomalaiseen tapaan ensin hieman epäluuloisesti vilkuilimme ja päivittelimme jatkuvaa pulinaa. Mistä niillä riittääkin koko ajan jotain sanomista. Toista se on tämmöiset suomalaiset asialliset käytöstavat; puhutaan jos on asiaa ja ruokapöydässä ollaan hiljaa ja syödään!

Saivat kyllä kaiken anteeksi, kun aikansa meidän yrityksiämme seurattuaan kiltti setä tuli ja avasi viinipullomme. Mites nyt näin olikaan, meillä viinit ja niillä ei!

Ilta kului mukavasti uiden, ruokaillen ja ranskalaismenoa ihmetellen. Ja olihan paikalle ilmestynyt pari paikallistakin hemmoa.

Ilta

Auringon jo laskiessa pakenimme paikalta meloskelemaan ja norppia yökiviltä löytämään. Rannat näytti olevan täynnä tummia möhkäleitä, kunnes aina kiikarilla laji määrittyi kiveksi. Aikamme kiikaroituamme into alkoi jo laantua kunnes sitten yksi kivi liikahti ja liukui sulavasti veteen... Jäimme siihen lillumaan ja odottelemaan, yleensähän norppa käy aina ottamassa selvää tulijoista, niin tämäkin veijari. Oli sukeltanut toiselle puolelle, ui siellä pinnassa ja kaarsi eteemme tuulen alapuolelle. Nosti päänsä ylemmäs, veti hajua ja tuhahti ja katosi näkyvistä. Se meistä!

Minne tuuli tytöt kuljettaa...

mietittiin aamupäivällä kun matka ei ottanut edistyäkseen. Tuuli oli reippaasti vastainen ja kun koko ajan piti kiikaroida lintuja ja maisemia, niin kanoottimme kulki enimmäkseen taaksepäin. Linnansaari ei paljoakaan lähestynyt! Siinäpä sitten ihmeteltiin että miksi ihminen ei vois meloa aina vaan myötätuuleen. Ei löydetty yhtään estettä sille, joten käännettiin suosiolla kanoottimme kohti Varkautta. Hieno periaate on tämä!

Ensi-innostuksen mentyä rupesimme tosin miettimään kahden pitkän päivämatkan ja helteen yhteensopivuutta, mutta eihän siinä mitä, meloo vaan kunnes on perillä.

Melottiin sitten. Tuulikin tyyntyi, joten eipä ollut enää myötäistä matkaamme vauhdittamassa. Harronsaaren tavoitimme vasta auringon laskiessa , eikä taaskaan kelvannut meille se eka paikka. Viereiseen Lehtikiukaaseen lopulta päädyimme. Kylläpä ruisleipä, voipotut ja suolakala maistui hyvältä nuotion ääressä istuskellessa.

Enpä ennen ole niin selvästi tajunnutkaan kansallispuistoalueen merkitystä, kuin seuraavan päivän aikana. Kun matkamme jatkui pois puiston alueelta, niin olipa vaikeuksia löytää edes pienen pientä sopivaa rantaa, missä voi taukoilla. Mökkejä, mökkejä...

Sini lepailee

Kuin hyvitykseksi meille ilma oli kuin linnunmaito ja suuret selätkin lepäsivät peilityynenä. Sini järjesti käytännön oppitunteja aiheesta, kuinka levätä, maata, köllötellä ja löllötellä kanootissa. Aurinko jatkoi paahtamista, joten aloimme olla kovin punakassa kunnossa. Iltapäivän pieni tuulenvire oli tervetullut. Ja katso, sielläpä jo tehtaanpiiputkin häämöttää ja sen kyllä huomaa myös veden laadusta. Eipä paljon tehnyt mieli uimaan viimeisten kilometrien aikana. Hyi, tehdas hyi!

Hynnilänsaaren tienoilla pääsimme vielä kurkistamaan supikoiran pentujen elämänmenoon. Kovin huoletonta näytti olevan, siinä ne ruohikon suojassa rannalla kolmestaan leikittelivät ja tuntuivat nauttivan elämästään. Eivät tohinassaa noteeranneet edes parin metrin päässä kelluvaa kanoottia.

Hups vaan, viimeiset kilometrit meni. Taas kerran on reissu ohi.

Ps. Tällä matkalla opin että huulet todella voivat palaa auringossa.



Norppa on the rocks -resepti tulee tässä:

Otetaan yksi kaveri, kanootti ja mennään melomaan.

Melotaan yleiselle leiriytymisalueelle.

Lisätään vähän ranskalaisia ja pari härmänjätkää.

Olutta lisätään maun mukaan. Jotkut jättävät sen kokonaan pois!

Sytytetään nuotio, katsellaan auringonlaskua ja haaveillaan rauhasta.

Seuraavana kaikki ainekset yhdistetään ja kuunnellaan oluen vaikutuksen alkamista:

"Dit you see tö norppa on the roks?"

Odotellaan kunnes itse on aivan kypsä ja pakenee paikalta...


Alkuun

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]