Kierrettiin Muotkatunturit

Retkikertomus on Minnan version identtinen kaksonen, koska väsäsimme sen yhdessä retkiystäväporukkamme nettifoorumille. Omat löpinät ja kuvat ovat harmaalla pohjalla ja Minnan valkoisella.

Lumo ja Pasi

Pasi vei tyttärensä Lumon retkuiluvalio-oppiin. Tämä tarina kertoo heistä ja meistä ihmisistäkin.

Me siis lähdimme Muotkalle, Marita, minä, Pasi (joka on koira) ja Lumo (joka on koiran tytär). Maria ja Jukka kysyivät kyytiä, olisi ollut ihanaa mennä samaa matkaa, mutta kun...

Autokaaos

Ja takaosassa matkustivat siis koirat ja osa tavaroista.

Nykyajan tietoyhteiskunnassa tieto kulkee, ja meidät saavutti tieto Rieban hyväksi kokemasta reitistä suoraan Muotkan ytimeen. Suuntasimme siis Skodan nokan Kaamasentien sijasta Angelia kohti.

Marita Angelissa

Kohtaamista Angelin kanssa olin odottanut vuosia.

Angelin raitti

Se oli nopeasti ohi. Me jatkoimme innokkaina matkaa, mutta ehdimme toki matkalla keskittyä olennaiseen.

Marita kuvaa

Lopulta saavuimme Ranttilan kylään, ja pian sen jälkeen maantieltä kääntyi tie, jota meidän oli määrä lähteä ajamaan kohti Porttikaltion erotuspaikkaa.

Portti

Matka pohjoiseen tuntuu aina turhan pitkältä ja aika matelee.

Vävypojalta lainassa oleva Savotan rinkka (joka on minulle turhan iso) on saanut täytteekseen ennätysmäärän itse kuivattua evästä, uuden retkisahan, sekä kerrankin sopivan määrän vaatetta - ei mitään turhia, ehkä tuota kuitenkin voisi tarvita - rytkyjä.

Suorastaan hurmioituneessa tilassa iloitsen uudesta käänteestä, Angelin kylä ja suoraan autolla tunturi alueen ytimeen.

Luissa ja ytimissä jo tuntuu fiilikset kun matka alkaa ja saa heittää hyvästit autolle. Tähän astiset reittisuunnitelmat saavat kyytiä ja pistämme ne uusiksi. Sinne, tänne ja tuonne ja vielä ehkä tuonne. Nähdä Stuorraäytsi ja kuolla!

Suussa jo maistuu feta-paprika-pata, koska päätämme ruokailla jo heti lähtiessä, iltapäivä on jo pitkällä. Aurinko paistaa ja ihan varmaan linnut laulavat niin että syksyn heleä metsä raikuu!

Syksyn heleä metsä raikuu myös, kun ajettuamme jonkun matkaa tietä (jonka portti ei siis meitä pidellyt, kun oli vain narulla solmittu) niitä vauvanpään kokoisia kiviä ja kuoppia väistellen, astumme ulos autosta kohdattuamme viimeisen vihollisen. Tien katkaisee puomi, jonka munalukko varmistaa, etteivät kiihkeät retkeilijät pääse etenemään suoraan sinne kaivattuun ytimeen.

Emmehän me toki kovin kovaan ääneen sadattele ja riko luonnon rauhaa. Teemme hillityn täyskäännöksen, pohdimme, mietimme, kiroilemme pikkuisen. Marita ehdottaa, että kävisi kysymässä joltain poromieheltä josko saisimme kyydin Porttikaltioon, minä jupisen vastaan, ettemme jäisi sitten paluuhetkenä jonkun ulkopuolisen kyydin varaan.

Katsomme karttaa, tuumaamme. Päätös syntyy: ajamme Karigasniemen kautta erämaan toiselle puolelle, ehdimme vielä ennen pimeän tuloa lähteä liikkeelle Kiellatuvan kohdalta.

Aurinko paistaa, harmittaa vietävästi, mutta ei liikaa, eikä oikeastaan ole niin kiirekään, ei ainakaan niin ettei valokuvata ehtisi.

Rinne

Aurinko kultaa tienvarresta nousevat jylhät rinteet. Taivaan sävyjä emme huolestuneina katsele, mikäs meillä on ollessa, ollaan Lapissa! Aina se kotiolot voittaa! Minä niistän vuotavan nenäni, hörppään vähän lisää yskänlääkettä ja siirrän haaveen fetapaprikapadasta vähän pidemmälle.

Maantie vie, Karigasniemi sujahtaa ohi. Pian ihailemme jo tunturialuetta idästä päin. Parkkeeraamme retkeilykeskus Kiellatuvan kohdalle levikkeelle, koska retkeilykeskus on sulkenut ovensa ja parkkipaikkansa.

Lähtökaaos

Emme anna sen haitata, että levikkeen päissä on pysäköintikieltomerkit. No, minua se vähän haittaa, mutta koska ilta hiipii lähemmäksi, on auto jätettävä niille sijoilleen. Pääsemme vihdoin matkaan puoli kahdeksan maissa.

Minun puolesta saavat vaikka hinata koko Skuudan pois jos ei pohjoosen polliisilla ole muuta tekemistä kuin vahdata suuren levähdysalueen pysäköintikieltoa. Sitäpaitsi järkeilen että se on varmaan vain matkailullinen kesäkielto, viereisen yrityksen vuoksi.

Pulinat pois ja rinkat selkään. Kävellään joen viereistä polkua pitkin sen verran että ei ihan tielle näy ja kehtaa ruveta majapaikkaa katsastelemaan. Valmis tulipaikka löytyykin nopeasti ja hämärän kainalossa aloitamme iltapuhteet. Mielessä on huoli Minnan terveydentilasta, joten hyvä näin, kevyt aloitus.

Alan keräillä polttopuita ja Minna hyörii kodan pystyksessä. Oletteko nähneet koskaan kiukkuista sopulia? En minäkään, mutta lukenut olen semmoisesta ja jos kuvailen Minnan reaktiota kodan pystytysvaiheessa sanoilla "kiukkuinen kuin sopuli", kävi näet niin että...

Olen aina sanonut, että väsynyt ja nälkäinen Minna on vaarallinen vastustaja. Kun siihen lisätään vielä kevyt keuhkotauti, on soppa valmis.

Pystytämme siis kodan. Tai kyllähän me pystyttäisimme jos...

Taustaa. Olen saanut Marian täyden palvelun retkuilutarvikelainaamosta lainaksi hienon sauva + sauva + holkki -viritelmän, jonka olen kuitenkin jo kotona todennut kohtalaisen huteraksi ja yötä myöten pohtinut pitäisikö vaivata Mariaa vielä lainaamaan Tiittalan alkuperäinen salko. Vaivaan. Lähtöä edellisenä yönä laitan Marialle tekstiviestin, jonka seurauksena seuraavana aamuna junani pysähtyessä Jyväskylän asemalla minua odottaa iloinen, ihana Maria hervottoman pitkät vihreät kepakot kainalossa. Ja omenapiirakkaa pala! Piiraan nielaisen nopeasti nälkäiseen masuuni, kiitollisuus Mariaa kohtaan ei ole haihtunut vielä Pieksämäelle saapuessanikaan.

Takaisin sauva-asioihin. Marian mies on kuulemma sitä mieltä, että Tiittalan alkuperäiset sauvat luovat käyttäjälleen jesuiittamaisen opetuslapsiolon, mutta me päädymme kuitenkin ottamaan nuo pitkät vihreät mukaamme autolta, koska niillä saadaan aikaiseksi tukevampi viritys, mikä estää kodan lepattamista ja näin ollen myös mahdollisen sadeveden pärskymistä sisälläolijoiden päälle. Pystytysvaiheessa joudumme kuitenkin toteamaan, että Tiittalan kota on Tuntsan mallia huomattavasti korkeampi. Keskisalko on aivan liian pitkä! Kota jää huojuvaksi, roikkuvaksi lerpaksi, ja luonnollisestikin näen jo sieluni silmillä yötä päivää piiskaavien rankkasateiden suorastaan loiskuvan sisään löysänä lepattavan kankaan paukkuessa tuulessa.

Aikamme veivaamme, minä kihisen kuin kiukkuinen sopuli, pimeys laskeutuu. Nyt seuraa kaino pyyntö, arvon savusilmätoverit: ottakaa huomioon, että me olimme NÄLKÄISIÄ. Nälkäisenä ihmisen järki ei aina (jos koskaan) juokse toivotulla tavalla. Sen sijaan, että ymmärtäisimme käyttää kirvestä katkaistaksemme ympäröivästä puustosta edes sopivanmittaisen yläkappaleen salkoon, me luovumme ajatuksesta yöpyä reissullamme kodassa. Marita lähtee takaisin autolle vaihtamaan kovan onnen majoitteen telttaan (ja vaihtamaan samalla otsalamppuunsa uudet patterit ja tuomaan minulle lisää nenäliinoja). Sillä välin minä hakkaan sopulinraivolla tervaskannosta nuotiotarpeet.

Lopulta kaikki on auvoisaa, teltta on pystyssä, me vaakasuorassa mahat täynnä herkullista fetapaprikapataa, koirat kerällä hännät kuonon päällä, nuotio loimuaa ja lämmittää kylmenevässä illassa. Taivaalle syttyy miljoona tähteä enemmän kuin kaupungissa. Ja yhtäkkiä revontulet!

Elämä on taas enemmän kuin sata jänistä.

Kielajoen aamu

Maanantai-aamu lähti liikkeelle kuin hauki rannasta. Lapintiaisetkin touhusivat tarmokkaina ympärillä.

Yö oli kulunut enempi yskiessä kuin nukkuessa, mutta kaunis, kirkas aamu ja tervaksen tuoksu nuotiota tehdessä saavat minut hurmokseen, kuten aina. Ihanaa! On syksy! Ollaan Lapissa! Aurinko paistaa!

Marita hammaspesulla

En siis oksenna tuossa kuvassa, vaan hampaiden pesua suoritan.

Aamukahvin jälkeen aurinko kipuaa metsän takaa näkyviin. Lappi-lookkini alkaa asettua kohdalleen, naama ja kädet noessa sekä erilaiset päähineviritelmäni hymyilyttävät vienosti kanssakulkijaani ja hirvittävät itseäni jo etukäteen mahdollisesti kuvissa näkyessä.

Jalka notkee ja eteeenpäin sotkee, sujuilevi matka sukkelaan. Alempi Honkavuoma ylitetään ihan huomaamatta. Jalat sai sopivat virkistyksen. Minna ja Lumo keijukaisten tavoin hyppelehtivät kiveltä kivelle. Tästä tämä lähtee!

Minna kahlaa

Suotta huolehtii Marita päähineviritelmien näkymisestä kuvissa, kannattaisiko huolehtia enemmän muista asusteista...;)

Marita kahlaa

Retkikoiraoppilas Lumo on sangen pontevana reppuineen. Kotona olen kerran ne sille selkään kokeeksi laittanut, ningún problem. Nassi kulkee kohtuukiltisti, melkein vetämättä, ja todellakin ylittää hyisenkylmän Alemman Honkavuoman pätevänä.

Lumo ja reput

Ylityksen jälkeen hiekkatörmällä kuivailemme varpaita ja annamme koirien telmiä hetken irrallaan. Hauskaa kirmausta, tiukka kaarre - ja ulvahdus. Kohta valkenee karmea totuus - Pasi ontuu!

Pasi

Voi surkeuden surkeus! Mikä nyt neuvoksi? Päätämme kulkea kotvasen eteenpäin ja katsoa miten tilanne kehittyy. Marita köyttää Pasin reput Savottaansa. Minua heikottaa jo lastin katseleminen; emme ole punninneet rinkkoja, mutta on päivänselvää, että M:llä on huomattavasti painavampi rinkka, kantaahan hän teltan ja lähes kaikki ruokatarvikkeet, minulla on yhteisistä kampineista vain keitinvälineistö, kaasu, kirves ja M:n härveli (eli virveli).

Etenemme pienen matkan ihaillen muunmuassa tätä hillittyä kauneutta uhkuvaa suota.

Suo

Mitäh!? Eikö Jahti-Jakt alusasu ole jokanaisen trendikästä vaellusmuotia?

Haluaisin lisäksi huomauttaa että myös kirves löytyy tuolta Savotan uumenista ;o)

Vamma-osasto Minna ja Pasi lepäilivät teltan suojassa. Vietin loppupäivän omissa ajatuksissani leiriaskareissa ja lähimaastoon tutustuen. Kultaa en löytänyt, mutta vihreitä kiviä joen rannalta poimin muistoksi.

Nuotio

Tätä maisemaa tuijottelin hartaasti ja ajatukset kieppuivat tulen lailla sykkyrässä. Nautin tervastulen tuoksusta.

Tuli

Vettä vihmoi.

Huoli ja harmitus oli aikamoinen - kaksi vammapotilasta - mitähän tästä seuraa...

Ilta on jo pitkällä kun "Anna mulle tähtitaivas" lakkaa vilkkumasta verkkokalvoillani ja pystyn könyämään teltasta jaloilleni. Koska säätilakaan ei meitä helli, painun iltatoimien jälkeen takaisin makuupussiin. Jälleen menee yö yskiskellessä enimmäkseen.

Aamupalalla ollaan taas kuitenkin aika hyvillä mielin.

Marita nuotiolla

Ei sada vettä, ei särje päätä, Pasi ei onnu pahasti. Tietenkin harmittaa reissun viivästyminen, tunturit ovat vielä kaukana ja ollaan jo nutattu päivätolkulla. Mutta kun en minäkään tahallani ole sairastunut niin koitan ajatella positiivisesti. On etuoikeus jo sinänsä saada olla täällä. Ja nähtiinhän me lentävä ukkometsokin! Kuukkeleitakin on pyrähdellyt ihan päntiönään.

Ja luonto on kaunis, vaikkakin tihkuinen, ja ruska on jo hiipumassa, lehdet ovat varisseet aika tehokkaasti.

Tihkua ilmassa Naavainen oksa

Päätämme lähteä eteenpäin kohti "Rinkankiroamajärveä". Vielä ehtisimme seuraavana päivänä Tuanganoaiville ja Kuujärvelle ja perjantaina Muotkan Ruoktuun.

Siis liikkeelle taas, karavaani.

Minna ja koirat Kuiva lampi

Kompassiin suunta kohti pieniä järviä. Tunturikoivikossa ukkomehto lehahtaa siivilleen ja kaartaa ympärillämme.

Kuivuus näkyy järvissä, mutta vihdoin löytyy pieni syvä lampare, jossa aivan selvästi kalan tuikku näkyi. Eikun härveli esille ja intona kalastuspuuhiin...

Marita ja härveli

Minäpä otan sillä välin valokuvia, kun professionaali kalastajamme koettaa hankkia meille tuoretta syötävää. Kohteenani koirien lisäksi aina yhtä mielenkiintoiset heinät.

Heinät

Pian jo tarvitaan apua kun kalastajalla on siimat sotkussa ja koukku rinkassa.

Koukku rinkassa

Päätetään keskittyä siihen, mikä hallitaan.

Marita kuvaa

Sain kesällä teleskooppivavan, ja olenhan sitä myös käyttänyt. Kuinka ollakaan - siimaa on kuitenkin keräytynyt myös kelan aivan väärään paikkaa. Myönnän tappion ja päätän iltanuotiolla ryhtyä siimaremonttiin. Tyrkkään pienen uistinlaatikon sivutaskuun ja ryhdyn puukkoa ottamaan sieltä esiin. Laatikko aukeaa, ensin on koukku sormessa (ihan vähän vaan), sitten on koukku rinkassa.

Sou not, matka jatkuu. Kuukkeli taitaa vähän ilkkua... mutta enpä välitä, vielä on matkaa jäljellä.

Koska nälkä nousee pintaa kuin sienet sateella, on suunniteltava näläntorjuntaprojektia.

Kantarelli-sipuli paistos saa tyytyväisen ääntelyn aikaiseksi retkikunnassamme. Eka kertaa otetaan kaasu käyttöön - nytkin vain avustaviin tehtäviin. Vettä taas tihkuttelee.

Ruuanlaittoa Kirveshommia
Mustikanvarvut

Heittäydyn pitkälleni varvikkoon ja otan kuvan. Elämä on nyt ja tässä, näissä mustikanvarvuissa, tuolla taustalla loimottavassa tervastulessa ja sen ääressä hääräävässä ystävässä. Ei vaivaa juuri nyt kipu eikä kolotus, ei sade eikä harmitus.

Kuksa

Leppoisan oleskelun ja kuljeskelun ansiosta tekee mielenkiintoisia - jopa arkelogisia löytöjä. Alueella on selvästi havaittavissa merkkejä aiemmasta elämästä, makkarakauden ihminen on jo täällä kulkenut. Makkaratikkuja löytyy jokaiselta nuotiopaikalta.

Illalla aikaisin nukkumaan, joten aamulla on reippaana varhain liikkeellä. Riemulla ei ole rajaa, kun ensimmäinen lumipisara laskeutuu nenän päälle. Kuvaamme kiihkeästi koiran mustaan turkkiin jääviä hiutaleita.

Pian huomaamme että ei mitään kiirettä kuvaamisen kanssa - lunta kyllä riittää. Lähdemme aamukävelylle ja päätämme odotella säätilan kehittymistä.

Lunta sataa

Ja kehittyyhän se.

Lunta sataa

Lunta tulee, tulee, tulee ja lopulta jo vähän meneekin - teltan katosta läpi. Istun teltassa ja tohotan kaasukeittimellä sisätelttaa edes vähän kuivemmaksi, koska jatkuvan märkyyden ansiosta untuvamakuupussimme alkavat olla jo aika kosteat.

Nuotiopaikalle jätetyt astiat ja muut tarvikkeet hautautuvat lumeen.

Lumi valui alas taivaalta märkinä rätteinä koko päivän. Teltan katolla piti tehdä lumitöitä usein. Ulkona oloilu loppui takin kastumiseen, teltta kutsui lämpimään makuupussiin päiväunelmien pariin.

Illan suussa laitoin kaiken toivoni peliin ja kömmin ulos jäiset kengät jalassa ja koppuroitunut takki päällä tekemään kirkastustaikoja - ja katso!

Ilta-aurinko

Oi, honkapuu, sinä ihmisen paras ystävä. Leimua, leiskua, lämmitä, vuattehia kuivata, soppamme kypsytä.

Lähden Pasin kanssa iltakävelylle ylemmälle Honkavuomalle.

Luminen ilta Illan sävyt Illan sävyt

Kyllä kaunista voi olla vaikkei ole niin aurinkoistakaan.

Illan harmaat sävyt

Mutta kun aamulla on aurinkoista, niin sittenpä vasta onkin kaunista!

Järvi aamuauringossa

Aamuherätys on talvinen. Viima puhaltaa fleecekalsareista läpi kun seison raakkumassa lähes kadonneella äänelläni koiria, jotka penteleet ovat livahtaneet leiristä näköpiirin ulkopuolelle! Ilmeisesti runsaslukuisina lähellä liikkuneet porot ovat houkuttaneet porokoirat hommiin, vaikka haukkua ei kylläkään kuulu. Maritan tultua ääniavuksi loikkivat molemmat pölhökustaat oitis metsän siimeksestä. Tulipa koettua sekin, että Lumo lähtee ilman lupaa läiskimään...

Pasi taisi opettaa pennulle vähän laajempaa elämänkatsomusta. Pasi yritti palatessaan olla huoleton vaikka tiesi, että nyt tulee sanomista. Vaikka kyllä sisäisesti nauratti kun kuvittelin heidän yhteistä tuumausta hulmahtaa Minnan edestä teltan oviaukosta... Pari minuuttia villiä elämää. Huolestua on edes kerennyt, haukkua ei kuulunut ja pienellä karjaistulla perkeleellä on kumma teho!

(toim. huom. huolestumattomuus selittyy sillä että Pasi on suorittanut poropaimennuskokeen jossa koiran tulee käskystä porojen perästä pysähtyäkin. Muutenkin tiedän sen ominaisuudet porojen kanssa ja... tämä juttu meinaakin karata käsistä porojen ja koirien puolelle)

Takaisin pakkasaamuun.

Uusi kuksani on saanut kuorrutuksen. Kahvissa oli tänä aamuna uusi maku. Väkevä, voimakas, suloinen, haikea.

Kuksa
Lunta tunturissa

Kyllä ne siellä odottavat. Toisen kerran sitten. Aina ehtii tulla uudestaan.

Ei auta, vaikka koetan itseäni lohduttaa. Reissu on mennyt aika lailla mönkään, ja kaunis ja kirkas talviaamun ilma raastaa keuhkojani. Harmittaa omasta ja Maritan puolesta. Nyt auringonpaisteessa etenkin, olisi edes jatkunut lumimyrsky tai monsuunikausi, olisi helpompaa palata kotiin.

On kuin kevättalvinen päivä, aurinkoa ja lunta ja pälviä puiden juurilla. Ilmassa on kuitenkin lupausta. Ehkä ne tunturit tosiaankin siellä odottavat.

"Kuin Kolumbus
aina retkiltänsä löytää
muuta kuin luuli löytävänsä"
- M. Paavilainen

Näin päättyi tämä fetakauden ihmisten löytöretki.

Kiersimme Muotkatunturit - kaukaa.

Kaunis iltamaisema

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]