"Mis' on mun järjen valo,
kun ei kelpaa mulle talo?
Vieressä odottaa laavu,
jos ei se lumen alle kaadu…"

 

Lähtökuopissa

Hyvin suunniteltu hiihtoretki Haukivedelle piti suunnitella kokonaan uusiksi maaliskuisen lumimyrskyn iskiessä juuri sovituksi viikonlopuksi. Itse meinasin jo laistaa koko homman ja jäädä kotisohvan kainaloon, mutta onneksi Outi nuoruuden innolla ei antanut sääennusteiden lannistaa. Aikaa meillä oli vain yhden yön reissuun.

Tottahan se on että sää on pukeutumiskysymys ja jos matkaan lähtee, niin sitä täytyy sitten vaan taivaltaa luonnon suomissa puitteissa. Opintomatkalle taas lähdettiin. Uusi ahkiokin pääsi ensimmäistä kertaa töihin.

Muutaman kilometrin matkaan saakin kulumaan yllättävän monta tuntia. Jäällä oli täysin upottava lumi, hyvällä tuurilla löysimme tuoreen lumihangen alta moottorikelkkauran, jota pitkin oli melkein helppo kävellä. Niin, kävellä!

Omat sukseni muuttuivat lumenkerääjiksi heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Eipä semmoista voidetta taskusta löytynyt, joka olisi asiaa korjannut. Onneksi Outin latusukset toimivat ja kulku oli hyvää uraa pitkin. Pikku lenkki ylimääräistä tehtiin kun huonossa näkyvyydessä suunta oli ensin ohi Harronsaaren, joka oli kohteemme.

Kävelyä jäällä

Tuuli lennätti märkää lunta välillä vaakasuorassa pitkin jääkenttää, onneksi sentään pystyimme kulkemaan myötätuuleen ja välillä pääsimme saaren suojaan eväshetkeä viettämään. Muita kulkijoita ei tavallisesti niin vilkkaalla mökkialueella näkynyt, yksi verkkoporukka oli liikkeellä. Olipahan ainakin rauhallista, enkä ollut hirveän huolestunut siitäkään että leiripaikalle olisi jo muita seurueita.

Nuotio

Kun vihdoin tulen ensimmäiset liekit nuolevat puun pintaa, tietää että on perillä. Ainakin hetken, siinä paikassa.

Hetkessä tulee turvallinen ja levollinen olo. Tuli on turva. Se merkitsee lämpöä ja ruokaa. Saa istua ja tuijotella liekkejä, ajatukset leimuavat tulen lailla.

Illalla tunnelma oli melkein jouluinen, yö ympärillä oli sysimusta, puiden oksia peitti lumi ja lisää ripsutteli koko ajan.

Jossain vaiheessa lumisade oheni ja laivareitin valotaulut alkoivat vilkkumaan horisontissa, jossain mökillä joku ampui ilotulitusraketin.

Pasi otti asennon lampaantaljallensa ja nukkui koiran untaan lumen alla.

Pasi nukkuu

Kaikki me kolme keskityimme elämän peruskysymyksiin ja pian jo painauduimme laavun suojaan lämpimiin makuupusseihin.

Melkein noin harrasta se oli, mutta ei ihan. Ensin nähkääs Pasi järjesti meille sydämentykytystä; se säpsähti unesta hereille, istui ja veti hajua kuonoonsa joka suunnasta. Sitten se hypähti viereeni, painautui aivan kiinni ja täristen murisi matalimmilla äänellään.

Voi hyvänen aika, kyllä hetken piti miettiä, että mitä nyt! Onneksi en ollut yksin, toisen edessä piti olla rohkea ja ruveta otsalampulla valaisemaan ympäristöä ja yrittää tulkita koiraa. Onneksi pian tajusin mitä tapahtui. Tuuli oli vaihtanut suuntaansa ja laavun ovikangas oli ruvennut pitämään ääntä, jonka ensin vain koira tajusi. Ja koska laavu oli tuulen alapuolella niin se ei saanut hajuaistillansa äänen kohdetta selvitettyä. Huh! Hiivatin koira.

Samalla tietysti tuulen kääntyminen aiheutti meille pienen ongelman, jälleen voimistuva tuuli puhalsi nyt täydellä voimallansa laavulle. Mietimme hetken laavun kääntämistä, mutta oltiin ihan liian laiskoja. Mielenkiintoisilla köysivirityksillä kurottiin vain ovikangasta pysymään alhaalla ja toivorikkaina asetuttiin yöpuulle.

Hurjalta kuulosti tuulenpuuskien tulo, kuuli jo kaukaa puhinan voimistuvan ja jännityksellä odotti puuskan tuloa laavulle. Pian siihen jo tottui ja vaivuimme uneen. Yöllä heräsin jalkojen kylmään tunteeseen. Vaikka meillä oli hyvä kynnyspuu niin olin silti onnistunut työntämään jalkani ulos laavusta ja koko jalkopää makuupussista oli ulkona lumen ja jään peitossa. Onneksi oli lisätä jalkaan huopasukat, joten pian taas lämmintä riitti.

Aamuherätyksen jälkeen olikin todettava kuinka märässä sateessa kastuneet vaatteet olivat yön aikana hauskasti jäätyneet asentoonsa. Kohmeinen toppatakki päällä oli mielenkiintoinen kokemus.

Leirikenkänä oli minulla oli ensikertaa huopikkaat, uskomattoman hyvä valinta. Vaikka illan lumi oli märkää, niin eivät yhtään päästäneet vettä läpi ja eivätkä aamulla olleet edes jäätyneet. Kannatti laitattaa 20 eurolla uudet pohjat.

Aamulla ensipuhteina piti viritellä vaatteiden sulatustulet. Pakkanenhan myös kuivattaa, joten nuotion lämmössä vaatteet olivat pian jo pehmeitä ja kuiviakin. Sitten vähän lämpöhölkkää jäällä ja eikun puuron keittoon.

Onni on syödä aamupuroa tilassa, jota seinät eivät rajoita.

Tamineet nuotiolla

Kaunis oli aamu sunnuntain, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Innolla jo suunniteltiin vaihtoehtoisia reittejä kotimatkalle sivistyksen pariin.

Kuinka ollakaan kun saatiin kamat kasaan ja niin taivas vetäytyi pilveen, vastaranta katosi näkyvistä ja lunta alkoi taas sataa aivan kuin eilenkin.

Maisemaa

Onneksi sentään keli säilyi pakkasen puolella ja suksi luisti, moottorikelkkauran päällä oli taas ihan kohtalaista hiihtää, mutta umpihankeen piti suunnata jos mieli päästä kätevästi sovittuun noutopaikkaan.

Tulipa kunnon tyhjennysharjoitus. Parikin kilometriä umpihangessa ahkio perässä ottaa voimille. Pasikaan ei voinut edetä muutoin kuin loikkimalla, mutta sepä käyttikin mielikuvitusta, saaren kohdilla oltaessa se loikki rantaan ja eteni siellä vähänlumisempia paikkoja pitkin. On se niin viisas, minä tyhmä vaan en ensin tajunnut sen pointtia ja yritin kieltää.

Härmäniemen erääseen lahdenpoukamaan päästyämme piti vielä löytää vaivattomin reitti autotielle, ympärillä oli korkea harjanne tai vaihtoehtoisesti pajukko-pusikkoa. Tässäkin tapauksessa olisi pitänyt uskoa Pasia, se yritti johdattaa meidät tuoretta latujalkeä pitkin lahden keskiosasta metsään, mutta eipä taas järki säteillyt.

Piti tehdä kunniakierros perällä ja ottaa siten uusi lähestyminen ja uskoa että "mene sinne hyvä ihminen aina valmista reittiä pitkin! Mikä siinä on niin vaikeeta uskoa?!"

Oltiin ihan puhki, tien näkeminen tuntui erityisen hyvältä. Kello oli pitkällä iltapäivällä, eikä millään olisi uskonut miten hidasta matkanteko oli ollut. Nytpä sen sitten uskoo, tietää omat voimat ja kyvyt suhteessa olosuhteisiin.

Täytyy sanoa kuten idolini Erkki; eihän se aina mukavaa ole, mutta hienoa.

Kotona valokuvia katsellessa huomasin että tästäpä saapi hienon Outin opissa -kuvasarjan – ei oo turhaan mimmi intissä rämpinyt. Uskomaton nuori nainen, ei ollut hänen ensimmäinen reissu, eikä varmaan viimeinen.

Outi

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]