Marraskuussa 2007 aurinkorannalla
Tervetuloa halpamatkallemme Latvian Riikaan ja Jurmalaan.
Kuinka loputtomasti voinkaan nauttia merestä, sen rannasta. Tuoksuista ja äänistä, jännityksestä siitä mitä kaikkea rannalta voi löytyä. Kaipauksesta taivaanrannan taakse. Laivojen katoamisesta horisonttiin.
Vuodenajalla ei väliä, marraskuu sopii mainiosti. Vietimme muutaman erinomaisen päivän reissussa. Aina kannattaa lähteä, olen sitä mieltä. Halpislento kiidätti meidät pehmeästi Latvian maaperälle. Se oli nopea toimitus. Miten sitä mieli kerkiää perässä, kun kroppa on jo ulkomailla.
Lentokentältä taksin haluavat ihmiset opastettiin jonoon ja taksit ohjataan paikalle. Tässä jonossa ei tuupita, ei etuilla, sen verran tiukkailmeinen naishenkilö oli asiaa suorittamassa. Tulipa asia selväksi.
Taksi vie meidät vanhankaupungin sydämeen, olimme löytäneet vanhan, vanhan pienen hotellin, jota uupelona vielä etsimme, vaikka kuljettaja oli jättänyt meidän oikeaan paikkaan. Ikään kuin etupuolen takapuolelle.
Yö oli jo pitkällä, mutta lähdimme vielä vaeltelemaan kujille, nälkä – se on ihmisen liikkeelle paneva voima. Vanhan kaupungin laitamilta kajastivat kirkkaammat valot ja joen rannalta löysimme kutsuvan paviljongin josta musiikki ja ihmiset kajastivat. Sinne mahduttiin parhaiksi vapautuvaan pöytään. Paljon iloisia ihmisiä nauttimassa ruokailusta ja juomailusta arki-iltana. Elämän makua, salaattikin oli hyvää. Maljat matkan kunniaksi.
Meidän hotellihuoneemme oli aivan mahtava. Kun astui sisälle ensimmäisen askeleen niin oho, olikin todella sisällä. Huoneessa oli parisänky toisessa seinässä kiinni ja toisessa puolella puoli metriä tyhjää tilaa. Veski ja suihku oli tilava. Mutta ikkunalla saattoi istua ja seistä. Istuimme pitkään ja katselimme hiljenevää aamuyötä ja kaunista kirkkoa suoraan ikkunan edessä.
Kaupungin kattojen monet muodot oli viehättäviä.
Asettelimme päiväpeitteen rullaksi väliseinäksi. Sänky oli aika kapoinen, ja ensi alkuun löysimme vain yhden peitteenkin.
Vanhan luostarialueen muurien sisällä ajankulkua henkivä hotelli oli prikulleen meidän näköinen. Vähän rapistunut, siinä kuitenkin on, eikä muuta voi.
Aamun valkeni marraskuun hämärään, ikkunalta sai seurata myyjämummon työpäivän alkamista. Lapaset ja villasukat hän asetteli kirkonmuurille ja peitteli muovilla. Pikkuhiljaa paikalle alkoi kertyä pieniä myyntipisteitä.
Me aloimme kerryttää myös itseämme ulos. Aamiaiselle ja kävelylle. Ilman päämäärää tutkimme kujia ja sopukoita. Suuret kokonaisuudet ja pienet yksityiskohdat vievät huomiomme, kaupat eivät saaneet meitä asiakkaikseen.
Ihmiset eivät vaikuttaneet liian ystävällisiltä ja yöllinen iloinen tunnelma kaduilla oli vaihtunut monta astetta ankeammaksi. Vaan ei meillä. Repuissa oli pakattuna yhtä paljon iloista mieltä kuin rippileirille lähtiessä.
Jurmalan alueelta meillä ei ollut vielä majoitusta varattuna, vaikka illalla jo oli tarkoitus sinne junailla itsemme. Matkainfosta sekin järjestyi ja siihen ainoaan etukäteen netistä tuttuun Elina hotelliin oli nopsasti huone varattuna. Kartta taskuun, junien aikataulut ja vot! vielä pitkä iltapäivä aikaa tutustua Riikaan. Pulun kakkoja väistellen kävelimme kauppahalleille ja torialueelle. Paikallisessa asematunnelissa istuimme kahvilassa ja katselimme ihmismassaa. Korkokenkä pimut ja huopikasmummot, koko kansan kirjo, kulki editsemme päättymättömänä virtana. Matkalla halleille, asemille, sieltä pois ja tuonne menossa. Toiset päinvastoin.
Ja katso, valtavat alueet ja hallit täynnä herkullisia ruokia, tiskit täynnä värikkäitä hedelmiä, vihanneksia, herkkuja, nameja, leipiä, leivoksia, teetä. Teetä! Irtoteetä saimme ostettua palvelutiskiltä vaikkei yhteistä kieltä myyjän kanssa ollut.
Aivan eri maailma kuin pääkadun toisella puolella. Hymyjä ei nähnyt. Oli vain yrmeitä ilmeitä ja tarkkaa järjestyksen pitoa. Iloisesti sinne tänne kulkien etenimme, yritin pahaa aavistamatta myyntipöytien välistä takaa olevalle kioskille. Mummo tuli ja tuuppasi minut takaisin, tästä ei turistin ketkut kyllä kävele! Kierrä tuolta, senkin huligaani. Näin hän sanoi venäjäksi, enkä minä sanoja ymmärtänyt, mutta elekielen kyllä.
Matkailu avartaa. Kyllähän torikierros avasi keskustelua kulttuurista yleensä, vakavia lauseita lausuimme ja valoisaa tulevaisuutta mielessämme toivotamme mummoille, torilla tai ilman.
Palasimme jälleen ottamaan vanhan kaupungin haltuun ja ruokapaikkaa etsimään. Rikas turistitunnelma sai meidät hivuttautumaan reppuinemme tyylikkääseen ravintolaan. Uskomatonta että henkilökunta ihan pokkana otti meidät vastaan, tarjosi pöytää ja taisipa kokkikin käydä esittäytymässä. Ehkä jossain muualla meidät olisi naurettu pihalle, nyt sen sijaan vain me tirskuimme itse kun tajuttiin paikan hienous. Kangaspyyhkeet vessassa. Tuoksutikkuloita siellä nurkassa.
Kati otti kuvan.
Hupshuijaa. Juna-asemalle tiketin ostoon Jurmalaan. Halpaa on kun ... hyvin halpaa. Ilmeisesti kaksi päätä ajattelee monimutkaisemmin ja enemmän ajatukset liikkuu sinne tänne, kun porhalsimme pari kertaa asemanhallin halki varmistelemaan ja ihmettelemään juna lähtöpaikkaa, vaikka oikeassa paikassa alunperinkin olimme.
Lähtihän se juna – heti kun astuimme sisälle. Meillä oli taas aloittelijan tuuri, jotta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Työstä paluun aikaa kun oli, juna oli täyteen tupattu ja seisoskelimme – onneksi onneksi juuri reittikartan vieressä. Kuulutuksista ei juurikaan selvää saanut.
Tulkitsimme meidät aikanaan saapuvaksi Jurmalan asemalle ja kävelimme majapaikkaamme.
Vaivatonta matkantekoa. Hyvä mieli.
Elinahotellin emäntä oli hieman yrmykäs, tuntuu olevan maan tapa.
Tarkastelimme ympäristön, jep. Hyvä on, alakerrasta saa valmisruokaa ja pikku-puotikin siinä on. Teemme hyviä valintoja. Teemme valinnoista hyviä.
Illan pimeydessä katsastimme Jurmala-cityä. Aavekaupunki marraskuussa. Kesäkuukausiksi voi kuvitella pääkadun ja kaikki sen varrella olevan puodit, ravintolat ja kylpylät heräävän eloon.
Hiljaiset kylätiet ohjasivat meidät takaisin majapaikkaamme. Yöllinen tuuli toi meren tuoksun. Meri, se on huomisen juttu.
Aamuisen pannukakku pläjäyksen jälkeen hankimme Infopisteestä paikallistietoutta. Jurmalan hiekkaranta-aluetta pohjoiseen suunnatessa löytyy luonnonsuojelualue Ragakäpäs dabas parks. Matkaan rouvahopea... rantaa pitkin kymmenisen kilometriä ja takaisin pääseekin linja-autolla. Kuulostaa suunnitelmalta. Great.
Reppu selkään, alakerran puodista eväät. Nenä kohti tuulta. Into piukkana, iloisen höpinän kera putkahdimme hotellien välistä meren rantahietikolle.
Etukäteen mielikuvissani oli hämärä, myrskyinen autio ranta. Todellisuus oli valoisa, muuttuvissa väreissä elävä vilkas rantaväylä. Kova hiekka hyvä jalan alla. Paikalliset ihmiset kuljeskelivat pitkin rantaa, ulkoiluttivat koiria, ajelivat polkupyörillä. Levollinen tunnelma.
Vanha rouva seisoo hiljaa ja katsoo merelle. Ketä hän kaipaa. Kenelle ovat ne keltaiset ruusut jotka aallot ovat kuljettaneet maihin. Jään katsomaan hahmoa ja muistan mummoni. Hän kaipasi synnyinmaisemiinsa merelle, mutta rakensi elämänsä Savon järvimaisemassa, aina odottaen jotakuta vesiltä palaavaksi. Miestään, poikiaan. Hänen hahmonsa seinällä taulussa ja tämä ihminen merenrannalla ovat yhtä. Mummoltako olen perinyt tämän meren kaipuun. Heittäydyn tunteelliseksi.
Vähän on paljon. Pienen, pienet simpukankuoret lojuvat rannoilla kasoina. Ne ovat kuin ranskanpastilleja, rapisevat jalan alla. Levät muodostavat pieniä taideteoksia rannan hiekkaan. Tekee mieli kävellä aivan vesirajassa, aallot huuhtovat jäljet pois välittömästi.
On luu ja höyhen. Idyllin rikkoo joku mereltä ajautunut roska. Hiekkarannan ja metsän rajalla on kuuraa, luntakin. On todellakin talvi tulossa.
Kävellessä välillä huomaa huminan, meren pauhun. Pian se taas katoaa tietoisuudesta. Siirrymme välillä metsän puolelle kansallispuiston vanhoja mäntyjä katsomaan. Hiljaisuus yllättää. Täytyy palata hiekalle, jossa tuuli tuivertaa. Kävelemme myötätuuleen ja välillä on käännyttävä tuulta vastaan ja annettava sen puhaltaa suoraan päälle. Merellä kulkee laiva, josta näkyy vain epätodellinen hahmo vasten taivaanrantaa.
Jurmalan alueen pohjoiskärkeä saavuttaessamme paikka rauhoittuu ihmisistä, jokisuisto lähenee ja rantaa alkavat täyttää heinätuppaat ja keltaisena loistavat pienet kukkaset. Lumi lisääntyy.
Oi, mikä päivä. Tässä ja nyt ja samaan aikaan jo haaveilemassa lisää. Keväällä rantaa toiseen suuntaan, sitä riittää montakymmentä kilometriä. Siellä jossain kaukana suuren lahden toisessa päässä pieni kylä ja majakka! Ei ihminen elä pelkästään leivästä, eihän. Ajattele, päivän meren rantaa käveltyään hän sytyttää pienen nuotion, vaipuu uneen aaltojen kohinaan ja katsoo taivasta jossa tähdet. Ajattele.
Nousemme metsään, etsimme ja löydämme sisäisellä kompassilla ilmansuunnan ja polun tielle, josta linja-autolla pääsemme takaisin omalle kylälle. Vielä metsän siimeksessä istahdamme puunrungolle eväille. Pari rouvaa on kävelyllä polulla ja jotenkin ymmärrämme heidän kysyvät onko meillä hätä. Ei hätää, ei todella.
Sitten pääsemmekin taas töpeksimään. Linja-auto on parkissa tien päässä puodin edessä ja mehän tietysti koputtelemme ja hätiköimme kuskia aukaisemaan meille oven.
Tajuamme tuota pikaa että muuta matkustajaksi aikovat odottavat nätisti pihalla ja kuljettajalla on juuri evästauko menossa. Anteeksi, olemme höperöitä turisteja!
Matka oli ihana, auto kierteli, kaarteli ja mutkitteli joka ikisen kujan ja kadun. Todellinen esittely ranta-alueen asutukseen. Vanhat pienet somat talot, ovat saaneet vierelleen uudenaikaisia huviloita. Oli ränsistyneitä pitsihuviloita ja uusia kopeita lasipalatseja. Huimaa.
Olo on hyvä. Osaamme jäädä pois oikealla pysäkillä. Hotel kämpillämme levähdämme ja turinoimme. Kuinka ollakkaan muistuu mieleen alakerran puodin ylähyllyn valikoimat.
Juhlimme Jurmalaa ja muistelemme menneitä uuden ystävämme irlantilaisen Mia Bellan seurassa. Kotimaa saa sekavia tekstiviestejä ja turinat kimpoilevat sieltä tänne, yltyvät hurjiin mittoihin.
Taidan vielä jatkaa pitkiä lauseitani kun Kati jo on höyhensaarilla. Varmaan itsekin jo nukun, mutta puhe vaan jatkuu. Maailmassa on niin paljon käsiteltäviä aiheita.
Aamulla taas käsittelemme kylän kahvilassa herkullista täytettyä lettua. Täytteenä savulohta ja majoneesia. Joka paikassa on majoneesia, sen jo olimme oppineet. Kahviloissa, ravintoloissa oli nuoria ihmisiä töissä ja ihmistä palvellaan. Teekuppi tuodaan pöytää ja kaadetaan lisää. Se oli hieman vaikeaa tajuta kun on tottunut ABC- itse asiakas itseänsä palvelee –tyyliin. Mitä muuta tajusimme... joo, englannilla ei pitkälle pötkitä, tarvitaan paljon elekieltä ja viittomia.
Yhtenä iltana etsimme ruokapaikkaa, uudennäköinen kiinalaista ruokaa tarjoava ravintola tuntui houkuttelevalta. Istuimme jo pöydässä, mutta steriili ympäristö ja paikan hiljaisuus sai meidät keskeyttämään tilauksemme. Onneksi, pienestä puutalosta näkyi valo ja kun tarkkaan katsoi, huomasi sen olevan ravintola. Oi, hyvää tavallista ruokaa. Talo alkoi pursuamaan ihmisistä, ruoka ja olut löysi paikkana. Kaikki kaksikymmentä paikkaa oli täynnä. Tunnelma oli tiivis.
Tuona viimeisenä, savulohen aloittamana päivänä jatkoimme merenrannan tutkimista. Joltakulta kuulimme että ihmisethän etsivät ja löytävät meripihkaa rannalta. Kumarassa asennossa miihustimme ja tutkimme. Pian jo silmät alkoivat tottua ja löytää. Monen monta hippua, palasta, mikä lie oikea ilmaisu. Aarteita kotiin vietäväksi. Lokkiparvet löysivät ruokkijansa ja kieppuivat ihmisten päiden yllä. Kuljimme vailla päämäärää vain eteenpäin.
Päivällä nousimme rannasta uudelle kylälle. Vanhoja taloja ja yksinäinen kyläkoira kulkemassa määrätietoisesti kadulla. Kulman takana kuitenkin uusi nykyaikainen kahvila, sinne lounaalle. Rouvat turkeissa ja mummot lastenlasten kanssa, kissa nukkui penkillä kun perhe vietti aikaa.
On pääkatu, kuja sekä rata ja siellä joki. Joen varrella kalamiehiä ja vanhoja taloja. Jokin syrjäkujissa ja takapihoissa kiehtoo meitä molempia. Radan varressa kulkevaa polkua kuljimme muutaman kilometrin omalle kylälle. Radan varressa oli kuollut rotta. Toiselle meistä tuli mieleen erään ihmisen kuolema.
"Elämä on kuin kuvajainen vedessä, otat sen kädelle. Kummaksut, onko sitä?"
Pakkasimme, tilasimme taksin lentokentälle ja läksimme kotiin.
» Lisää kuvia (aukeaa uuteen ikkunaan)