Koiravaljakkoajelulla
tammikuussa 2002
"Hei, missä mun huopikkaat on?"
Se tyyppi, se Joku, on taas kerran liikutellut tavaroita. Käy meillä muuten tosi usein.
"Pakko löytää, illalla pääsen koiravaljakolla kuutamoajelulle! MISSÄ NE ON?"
Minä en todellakaan pidä tammikuusta. Raijan puhelinsoitto toi kaivatun piristysruiskeen kylmään ja pimeään talvipäivään. Piti kammeta itsensä liikkeeseen, nousta sohvan pohjalta. Aloittaa jälleen kerran uusi vuosi, todeta että joulupyhienkin jälkeen on vielä elämää. Piti etsiä ne huopikkaat ja rukkaset, termari ja kuksa ja villahousua ja villapaitaa. "Missä se reppukin on?".
Iltahämärissä Volkkari kurvasi pihaan, heitin reppuni penkille ja itsekin sinne kömmin. Pakkasta tuntui olevan mukavasti ja täysikuukin jo köllötteli taivaanrannalla. Ahvenisen metsäalueella odotti mukava luminen metsätienpohja.
Minä kun en kovin kokenut valjakkokuski ole, niin annoin Raijan ihan rauhassa hoidella alkuvalmistelut. Tämmöselle rauhallisen liikkeen omaavalle (nukkuu talviunta) ihmiselle on melkein ressin paikka, kun koirat ovat niin kovin innokkaina lähdössä. Tässä vaiheessa sain kuulla esitelmän malamuuttien monipuolisesta äänivalikoimasta. Valjakon yhteinen ulvontahetki sai ihon kananlihalle.
Oltiin sitten lähtövalmiina, minun tehtävä oli seistä jarrun päällä kun Raija vielä irrotteli kiinnitysnarut autosta ja jotain muutakin hommaili. Vähän minua hirvitti että jos koirulit päättää nyt lähteä, niin enhän minä saa porukkaa hiljentämäänkään kun muutaman kilometrin päässä. Pyysin Raijaa kiirehtimään!
Meillä oli iso reki perässä, joten mahduimme molemmat seisomaan vierekkäin jalaksilla. Istuminen kyydissä olisikin ollut tosi tylsää.
Kun koirat suurimman innon purkauduttua rauhoittuvat jolkottelemaan mukavaa matkaravia, saikin jo rauhassa katsella näkymiä ja jutustella mukavia. Kuutamon valossa tuttukin maisema saa uusia piirteitä. Ääntäkään ei ollut muuta kuin reen jalasten suhina pakkaslumella.
Silmiä hivelevä näky on myös siinä edellä juoksevat koirat. Kyllähän malamuutissa löytyy voimaa uhkuvaa kauneutta.
Kuusikon keskelle pysähdyttiin juomaan kaakaot. Kuunneltiin ja katseltiin. Hiljaista...
Koirat ei olleet läheskään tyytyväisiä nopeasti tulleeseen taukoon. Ne halusivat ehdottomasti jatkaa matkaa. Niinpä mentiin ja jatkettiin. Ylämäissä sai itsekin vähän potkutella koirille apua, muuten meinasi ihan kylmä tulla siinä matkasta nautiskellessa.
Ja niinhän se on että ken lähtee – hän kokee. Tämän matkan kruunasi näkymä, joka on ikuisesti piirtynyt verkkokalvoille: hirvi ylittää laajan aukean, ylittää mäenkumpareen, juoksee vasten täysikuuta kevyin askelin, ja katoaa sitten näkyvistä.
Kylläpä taas kannatti lähteä. Kiitti Raija! Kiitti Gido, Mitza, Juro, Lara ja Inna.
Alkuun