Pakkaspäivä Ahvenisella
tammikuussa 2003
Jotkut lähimmäiseni viittasivat erilaisiin järkeen liittyviin asioihin taas loman aikana. Ymmärrän niitä, niillä ei ole lämpöistä kaninkarvahattua, paksuturkkista porokoiraa eikä saman järjenjuoksun omaavia ystäviä.
Yksi heistä on Minna, joka saapuu Joensuusta junalla tänne vain viettääkseen päivän –28 asteen pakkasessa metsässä.
Minna ja Savu siis saapuivat innosta täpisten, olinhan jo etukäteen hehkuttanut pakkasmetsän kauniita tykkykuusia ja hienoja auringonlaskuja. Luovumme kuitenkin alkuperäisestä ajatuksesta yöpymisestä laavulla.
Eve heittää meidät metsäautotien varteen ja ottaa poseerauskuvan, vaan ei noita riekkupettereitä saa pysymään aloillaan hetkeekään. Lumi on vielä aivan puuteria, mutta lumikengillä pääsee silti metsässä paremmin kuin niitä ilman.
Metsäautotieltä siirrymme metsään. Aiempina päivinä polkemani ura johtaa meidät menninkäismaailman läpi. Koirat ottavat ensihetkestä jälleen asenteen: "hei, myö mennään täällä, tulukaa työ sitten joskus kun kerkiätte". Ja hurlumhei vielä perään. Ystävällisesti kuitenkin aina odottavat ja tarkastavat että tullaan varmasti. Liimaantuvat yhteen, eivätkä koko matkan aikana irtaannu toisistaan. Niillä tuntuu olevan ihan oma elämä.
Luonto ympärillä on kaunista, tämä on ainoa vuodenaika kun hakkuuaukeakin voi näyttää hienolta.
Palaamme takaisin tienpohjaa kävelemään. Mäelle päästyämme ihailemme laajalta levittäytyvää pakkasmaisemaa ja tankkaamme lämmintä soppaa ja koirat saavat savukinkku-läskipalat. Ne yrittävät hankkia myös luomuruokaa eli pakastettua myyrää, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.
Kunnon pakkasessa on hyvää se, ettei tarvitse nenäliinaa kun räkäkin jäätyy heti ulos tullessaan. Ja näin pakkasessa en koskaan lakkaa olemasta kateellinen miehille – tiedättehän, se pissijuttu! Reissun kakkaosuuden hoitelivat koirat, herkuttelemalla hirven papanoilla.
Pikku-suunnitelmamme oli kulkea niin, että pystymme alueen korkeimmalta paikalta ihailemaan auringonlaskua. Sehän onnistui täydellisesti. Nousu kukkulalle nosti hien pintaan, huipulla siis kiireesti taukotakki ylle ja hörppimään lämmintä mehua.
Näkymä oli "huonon siisti" tai "tautisen helmi", näin nykysuomella ilmaistuna. Siinäpä tovi vierähti sitä taivastellessa.
Mistä ihmeestä löydettiinkin kaikki jyrkimmät rinteet alaspäin mentäessä, siinä pienimmät puut meni nurin kun lumikengillä alas lasketeltiin. Hervotonta kikatusta ryöppysi ilmoille, kun jalat oli aivan solmussa ja ristissä.
Päivän ainoa elävä olento nähtiin, kun korppi lensi ylitsemme kohti syksyistä hirvenkaatojäännöstä. Hämärän laskeutuessa loppumatka olikin sitten tylsää marssia pitkin tienpohjaa.
Ai niin, olihan meillä vielä yksi luontokokemus kun sovitussa noutopaikassa ei ollutkaan meitä noutava auto, vaan joku muu ja takapenkillä menossa luonnollinen tapahtuma. Eivät ehkä voineet kuvitella että metsästä ilmestyy heille yleisöä. Sori.
Tulihan se meidän kyytikin pian. Kotona odotti sauna ja kuhasoppa. Se kuulosti tosi järkevältä.
Alkuun