Irlanti maaliskussa 2007
Irlanti on maa jossa ihmiset ovat ystävällisiä, ajavat autoa kuin päättömät Ellun kanat ja kävelevät päin punaisia liikennevaloja. Vesisade ja aurinko vaihtelevat nopeammin kuin ihminen ennättää edes tajuta. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Ja olut virtaa!
Suurin piirtein noin maata luonnehdittiin lukemissani matkakertomuksissa. Tuo on kaikki totta, nyt ymmärrän senkin kuinka irlantilaisten on pakko kirjoittaa, laulaa, tanssia hyppien, maalata tai muuten vaan olla vapaita sieluja. Siellä on niin kaunista. Helppo hengittää. Kotoinen lökäpöksyinen tunnelma. Karvahattumimmin paratiisi.
Kahden hengen yhteisömme lämpimästi kiittää myös halpalentoyhtiöitä. Tosin kannattaisi myös lukea ohjeita sen verran tietääkseen että todellakin kannattaa jonottaa lähtöportilla ajoissa tai maksaa pieni lisä, varmistaakseen kaverin kanssa viereiset paikat lentokoneessa.
"Täältä tullaan Dublin" lennokkaasti lentoasemalta ulos varauloskäynnin kautta, hälytyskellon ulvoessa. Höh. Sattuuhan sitä. Minä vaan niin innostuin oven takana pomppivasta kottaraisesta ja ryntäsin ulos lähimmästä oven näköisestä kohdasta.
Epäilyttävän ystävällisiä
Samalla tunteella kipaistiin kaksikerroksisen bussin yläkertaan rinkkoinemme – vähän toisella tunteella alas kun kuljettaja meille ystävällisesti tuli ilmoittamaan ettei kantamusten kanssa ylös ole ollenkaan luvallista mennä. Heti ensimmäinen ystävällisyyden yllätys oli se että bussista löytyy oma hyllykkö kasseille, jonne kuljettaja pakkasi meidänkin rinkkamme. Ilmeisesti olisimme voineet kaikessa rauhassa ne siihen jättää matkan ajaksi, mutta vakuuttuneena kaikista suurkaupungin ryöstöistä, jäimme kuitenkin siihen viereen vartiooon. Matkan aikana huomasimme kuitenkin kukkivat narsissit, kolme sadekuuroa ja väliin loimottavan auringon.
Hyvällä onnella olimme sattuneet sopivaan aikaan liikkeelle, toinen päivittäisestä bussivuorosta Avocaan lähti meille sopivasti. Asemalla oli aikaa evästää ja vähän haistella kansainvälistä ilmapiiriä. Hilpeässä myötämielisyyden tilassa oleva nuori mies etsi juttuseuraa ja liian pitkä katsaus häneen päin, johti kontaktiin alkuasukkaan kanssa. Olisi kuulemma lähtenyt meidän matkaan Suomeen. Ilmeisesti hänellä oli kova hinku pois kotiseudulta, koska puhuessaan kännykkäänsä kuulimme hänen innostuneena haaveilevan Hilary Clintonin presidentiksi tulosta. "Then I will go to USA".
Aseman veskiin oli pikkukolikoilla toimiva portti, eihän meillä sopivaa rahaa ollut. Sen sijaan meillä oli heti tykönämme kaksi ystävällistä ladya, joista toinen kannusti meitä ryömimään portin alitse ja toinen kaivoi rahapussistaan meille sopivan rahan, eikä huolinut meidän tarjoittelemaamme kolikkoa. Ihme tyyppejä nämä irlantilaiset. Ehkä näytimme niin epätoivoisilta maalaisilta. Pois lähtiessämme huomasimme nurkan takana rahanvaihtoautomaatin.
Asemassa norkoillessa oli aikaa tehdä huomioita; Yleisiä puhelimia. Asemalla rutkasti vartijoita ja jatkuvat kuulutukset etteipä kannata kassia jättää yksin hetkeksikään. Samoja kerrosvoileipiä myynnissä kahdessa eri kojussa. Irlannin englantia on vaikea ymmärtää. Lipun bussiin saa toiselta luukulta ja aikatauluneuvonnan toiselta luukulta.
Olisi kannattanut tehdä semmoinenkin huomio että tarkistaa bussin lähtölaituri. Muutamaa minuuttia ennen lähtöä ihmettelimme kun hienolle valotaululle ei meidän vuoroamme ilmesty ollenkaan. Kiireellä asiaa kysymään ja selvisi että nyt juostaan ja kovaa… Kortteli eteenpäin ja pääkadun toiselle puolelle – ei mikään helppo tehtävä Dublinin keskustassa. Hien kuivuessa lämpimässä bussissa ihmeteltiin että kuinka tulevaan 60 km matkaan voi kulua pari tuntia. Ihan hyvin voi – liikenne oli mielenkiintoinen siksak -kuvio, jossa kuljettajamme taidokkaasti sompaili. 55 minuuttia sompailua ja olimme 19 kilometrin päässä lähtöpisteestä.
Pian jo päästiin leppoisaan maaseututahtiin, joka tarkoitti mutkaisia ja kuoppaisia kapeita teitä ja kuskimme päästi sisäisen Colin McRaynsä valloilleen. Leppoisa tunnelma oli hämmentävää, bussiin tulijat ja kuljettaja vaihtoivat aina sanasen. Hiukkasen horjuva, paperipussista pilkottavan pullon kanssa tuleva kyytiläinen sai hänkin ystävällisen sanasen ja hänen poistuessa kuljettaja otti tyhjän pullon vastaan. Ilta pimeni ja maisema katosi. Muistutimme kuljettajaa että varmasti tipauttaa meidät kyydistä oikeassa paikassa. Pois jäädessämme kyseli vielä peräämme että onko kaikki varmasti kunnossa ja tiedämmekö varmasti minne olemme menossa. Vaikutimme ehkä hieman hysteerisiltä, tollo hymy naamalla.
Pimeä rallitaival saa Katin yökkimään pusikkoon kun pääsemme vihdoin maan kamaralle. Määränpäämme olikin pysäkin kohdalla, joten iloisesti talsimme viisikymmentä askelta kohti Pubiamme, jossa asustimme pari päivää. Oikeasti siis yläkerran B&B paikassa. Pölyt ja oksennukset suupielestä pois ja sisälle oikeaan irlantilaiseen pubiin, syömään ja iltanapsulle. Jihaa! Merkittävä hetki ihmisen elämässä.
Aamulla meni hetki tajutessa että ulkoa kuuluukin linnunlaulu, sehän saa ihmisen ponkaisemaan ikkunaan. Verhot ja luukut auki ja pää pihalle. Aurinko paistaa. On lämmin! Ei olla kotisuomen kolmenkympin pakkasessa. Kipiti, kipiti, äkkiä aamukävelylle katsastamaan maisemaa. Putkahdus suoraan matkailuesitteeseen, on vihreät laitumet, lampaat ja hevoset. Joki virtaa ja kaikkialla kaikuu keväisten lintujen äänet. Punarintaa pukkaa, kyyhkyset kujertavat. Kirsikkapuut kukkivat ja muratti-köynnökset vihertävät vielä lehdettömät puut. On pakko hieman ilohyppelöidä, tanssia joella ja siteerata paikan kuuluksi tehnyttä runoilijaa.
Ja kaikki tämä ennen aamiaista. Se vetikin hiljaiseksi. Myös liikuntakyvyttömäksi. Irlantilainen aamiainen ei ole varsinaisesti minkäänlaisella dieetillä tai erityisruokavaliolla olevan ihmisen aamiainen. Hartaasti siihen tutustuimme. Patikointi sai hetken odottaa, sensijaan lepäilimme hiukan pehmoisessa pedissä ja päädyimme tekemään varjotaidetta seinälle. Varpaat ovat tärkeä ihmisen taiteellisen ilmaisun väline.
Taksi-Petteri nappasi meidät kyytinsä, koska julkisilla emme kansallispuistoon päässeet. Idylliset maisemat ja herkullisen näköinen pieni kylä matkan varrella, saivat huokailemaan hiljaisena. Mieli olisi tehnyt pysäyttää auto kuvauksia varten. En tohtinut. En edes silloin kun näin lampaat jalkapallokentällä. Yksi oli selvästi maalissa ja muut asettuneet hyvään hyökkäysmuodostelmaan. Tullessa peli oli jo ohitse. Voi harmi.
Taksi purki meidät Glendaloughin kylään, jossa sijaitsee kansallispuiston opastuskeskus sekä luostarin rauniot. Tämä munkki Kevinin kotikylä tuli meille yllätyksenä, tähtäsimme vain vuoristoon. Kevinin tarina antoi rutkasti puhtia mielikuvitukselle kuin laadimme päissämme elokuvakäsikirjoitusta neitoja - tässä tapauksessa – rouvia, pakoon pötkivän ruskeaan munkkikaapuun pukeutuneen sankarimme tarinalle.
Ensivaikutelma kansallispuiston maisemista oli mykistävä, vaikka polut olivat puuta ja vuoren juureen pääsee myös autolla, niin ei se tunnelmaa latistanut. Sama järvi mitä oli kaihoten katsellut jostain kuvista, oli nyt siinä ihan livenä silmien edessä. Maailmahan on aivan käden ulottuvilla, tuumi tämä savolainen nurkkakuntalainen.
Olemmeko hieman tottuneet suomalaiseen kansallispuistokulttuuriin... Meillä oli retkeilyvarustus, todellakin asiallinen retkeilyvarustus. Samaa polkua pitkin tepastelivat rouvat hameissaan ja pikkukengissään koiriansa ulkoiluttamassa. Kun me hikoilimme reppuinemme goreissamme, niin paikalliset jannut pyyhkäisivät teepaidoissaan kohti vuoristoa. Jättiläistammet loivat harvan katon polkumme ylle, josta auringon valo pehmeästi kirkasti sadekuurojen välissä maailman. Vesiputouksen, suurten kuusten ja hyvän kipuamisen jälkeen saimmekin ihailla kaunista maisemaa. Nummen ruskeat värit olivat rauhoittavat. Hmm. Evästauko. Tupasmättäät toimivat hyvinä tuoleina. Kuin kotilapissa – jotain samaa, jotain erilaista. Sama rauhan vaikutus missä tahansa, missä näkymää riittää ja taivas on lähellä.
Vastentahtoisesti piti siirtyä jälleen takaisin lähemmäksi merenpintaa. Luostarin rauniot, torni johon munkit ovat paenneet viikinkejä, hautoja satojen vuosien takaa. Mitä siinä voi sanoa – ihmisen elämä on kuin tuulenhenkäys.
Varo toiveitasi - ne voivat toteutua
Menimme pubiin odottamaan sovittua kyytiä. Retken jälkeen lämmin irlantilainen kahvi tekee hyvää. Harmittelimme ääneen ettei takassa ollut tulta. Siinä samassa aukesi takanamme ovi ja mies tulee, laittaa puut takkaan ja raapaisee tikulla tulta perään. Ou jee. Taas piste Irlannille.
Halusimme olla ahneita, saada kaiken. Taksi-Pete hurautti meidät legendaariselle Mottestonelle, Avocan laakson kukkulalle. Kivelle josta näkee joka puolelle laaksoa. Sinne me jäimme kuin kaksi rouvaa kalliolle. Istuimme ja ihailimme laaksoa nousevan täyden kuun valossa. Hiljalleen hämärä hiipi laaksoon ja kauempaa erottuivat kylien valot.
Mystisessä tunnelmassa lähdimme laskeutumaan kohti muutaman kilometrin päässä olevaa majapaikkaamme. Pieniä hiekkateitä risteillen, lapulla taksi-Penan piirtämä kartta. Tietä reunustivat korkeat keltamarjaiset pensaat. Yhtäkkiä hämärän keskeltä ilmestyi eteemme ratsukko, joka karautti vauhdille ohitsemme. Se oli varmaan Braveheart –haave. Eikun siis aave. Näillä seuduillahan on itse Gibsonin Mel ollut filmaamassa elokuvaansa.
Matkan varrella oli oikea linna, mutta ei päästy porttia pidemmälle. Se on yksityinen. Oltiinkohan jossain valvontakameroissa kun norkoiltiin portilla ja kerrottiin mukavia tarinoita siitä toisillemme; "On täysikuu keskellä synkkää maaseutua. Kaksi naista kolkuttaa linnan ovea. Ovi aukeaa hitaasti narahtaen, ketään ei näy"...
Kuun valossa kulkeva joki sai meidät vielä viipymään taipaleellamme. Kuinka selvästi hiljaisessä yössä kuuluukaan joen kohina. Kosken vaihtelevat virtaukset. Nuo äänet korvissa oli hyvä vaipua uneen.
Aamulla oli tarkoitus hypätä linja-autoon ja mennä Dubliniin. Meillä oli jo valmiit liputkin. Suunnitelmissa parasta on se että niitä voi aina muuttaa. Kävelimme siis viereiseen kylään, joka eilen automatkalla oli tehnyt ihastuttavan vaikutuksen. Se oli Rathdrum. Kapella tiellä kävellessä oli ilo todeta autoilijoiden kohteliaisuus, jalankulkija oli kuningas. Sateinen päivä toi meillä sympatiaa kun saimme myös iloisia vilkutuksia. Kati löysi hienon kävyn, otin sen muistoksi. Irlannissa sakotetaan roskaamisesta, siitä kerrotaan näkyvästi kylteissä. Pistää miettimään että onko sakonuhka uusi asia, vai eikö kukaan välitä. Tien varsi oli aivan täynnä roskaa, taisi olla vessanpönttö ja televisiokin.
"Nyt mennään ensimmäiseen kahvila/kuppilaan joka vaan on auki", niin tehtiin. Sukellettiin takkatulen loisteeseen, välittömästi tarjoillun lämpimän teen, sopan ja kylänmiesten juttujen ääreen. Ja kun siihen vielä päälle nauttii tumman, paksuvaahtoisen oluen. Elämässä on hyviä hetkiä.
Jätettiin rinkat hetkeksi pubiin ja tehtiin kyläkierros. Se oli aika nopea, yksi pieni katu ja muutama puoti. Aika jänskää oli se että Medical Hallista löytyi matkan makeimmat korut kotiin viemisiksi. Sekatavarapuodissa äidyimme jutulle. Ei ole Irlannin englantia ihmisen helppo ymmärtää. Puodin vanha rouva kun jutusteli paikallisella murteella, piti monta kertaa miettiä että mitä ihmeen kieltä tässä nyt puhutaan. Hyvin me toisiamme ymmärrettiin. Riittävästi ainakin. Hän oli herttainen.
Juna vei meidät nopealla – liian nopealla siirtymällä suurkaupungin sykkeeseen. Pää oli pyörällä maaseudusta, ja Dublin kaappasi heti kainaloonsa. Mieli oli välitilassa, viipyili vielä lammaspelloilla, vanhan hautausmaan rauhassa ja kyläpubissa.
Seuraava päivä oli kunnon kaupunkipäivä, haahuiltiin turistisykkeen ytimessä, löydettiin itsemme sivukujilta ja sovitusti kävimme vilkuttamassa jokivarren nettikameraan kotiväelle. Se oli kyllä huisin hauskaa! Lähetin pullopostin joen vietäväksi. Voi olla että tulee sakkolappu postissa.
Varpaat jäi kastamatta mereen. Meri odottaa – varpaiden aika on rajallinen.