Hossa 2005

Maisema

Pitkän ja pimeän syksyn päätteeksi teki mieli, tuli pakkomieli päästä jonnekin pois. Jonnekin mihin vesisade ei löydä eikä kura-ällö-paska-loska koirantassuja kuraa.

Mieli oli kuin keli, synkeä ja tympeä.

"Ihan sama minne mennään, suksitaan vaikka hevonpersiiseen, kunhan lähetään", en muista lausuinko ikinä näitä enteellisiä sanoja ääneen, mutta onneksi taas kerran ystäväni Minna ymmärsi yskän.

Tämä oli retkueemme kolmas yhteinen talvireissu, joten aikaa varasimme maastossa olemiseen kolmen yöpymisen verran. Ollaan päätetty että retken järjestysnumero määrää retken keston. Seuraavien kymmenien vuosien suunnitelmatkin on jo valmiina – onneksi sitten onkin jo eläkkeellä, tuppaa sitten jo vähän pitempiä reissuja.

Kohteeksi valittiin Hossan retkeilyalue ja ajankohdaksi valikoitui joulukuun alkupäivät.

No, talvi ja talvi. Marraskuun lähentyessä loppuaan katselimme kuuntelimme syksyn jatkumista. Apua, piti olla hiihtoreissu, missä lumi? Yksi vaivainen Lumirae ei paljon avita...

Jokainen ennustekartoilla näkyvä pohjoiseen sijoittuva lumipisara sai ansaitsemansa aploodit. Viime tippaan asti jahkattiin suksien mukaan ottamista ollenkaan. Tahtoo hiihtää!

Minun on varmaan vaikeaa ymmärtää että Varkaudesta edes pääsee pohjoiseen päin muuta kuin Joensuun kautta, ja varsinkin Kuhmoon suorin tie vie ehdottomasti Joensuun kautta. Näin minulle on kerrottu, joten nappasin taas matkan varrelta Minnan kyytiin. Oi, eikä Savua saa unhoittaa, tietysti hänkin.

Mutta että miksi Kuhmon kautta Hossaan? Siksi että uusi tuleva retkeilyvalio Lumo – ikää 2 kk – jäi matkalla hoitoon kotikonnuilleen.

Lumo tavarakasan päällä

Vihdoin päästiin itse asiaan, ajatukset kääntyivät pimenevän iltapäivän mukana jossain metsän siimeksessä odottavaan Kukkurin autiotupaan. Niin pitkään olin jo kaamosreissusta haaveillut, nyt vihdoin se on käymässä todeksi. Kaikki ne kuvat talvisesta autiotuvasta, josta vain kynttilän valo kajastaa ulos – nyt istuisin vihdoin itse siellä sisällä. Minä ja minun koirani – kaverini joka on yhtä rasittava kuin rakastettava. Että se kehtaakin ilmaista omankin mielensä ja olla oma itsensä, ja minua enemmän viisautta omaa. Ettäs kehtaakin.

Valoa

Tämä tarina ei nyt oikein edisty, ehkä se kertoo vain siitä että kolme vuorokautta kaamoksen hempeässä hämyssä oli kokemus, josta tuli hyvä olo. Oli rauha ja hiljaisuus. Talvihorros. Olo kuin pienellä siilillä, piikit silossa eikä kenellekään tarvinnut pörhistellä.

Kuin luonto olisi kietonut minut pehmeään syliinsä, piti hyvänä ja tuuditteli pientä lasta. Rakastuin korviani myöten, jäin koukkuun tuvan hirsien hiljaiseen turvaan, hämärään herätykseen kun auringon varovainen kajastus aamulla hiljaa lipuu ikkunoiden läpi valaisemaan aamuista heräilijää.

Rakastuin pitkiin vetelehtiviin aamuihin, joita saattoi jatkaa laverilla maaten, odotellen kahviveden kiehumista ja leipästen paistumista kamiinalla.

Jokaisessa reissuhan pitää olla joku tietty pointti, tällä kertaa päätettiin heittäytyä oikean tulen armoille, eikä minkäänlaista keitintä otettu mukaan. Pakki sai todistaa käyttökelpoisuutensa. Senhän se teki.

Muu ei sitten kovin askeettista ollutkaan, koska mulla oli synttärit ja joulukin lähestyi, niin herkkuja oli meillä monenlaista, moooonenlaaaaaistaa…

Pakki nuotiolla

Jokohan tästä nyt pääsisi siihen että oli synkkä ja myrskyinen yö...

Eikun oli siis kaunis valkoinen hanki, pimeää ja vähän tuulista kun päätimme jättää sukset auton katolle ja lähteä jalkaisin parin kilometrin matkan taapertamaan Kukkurille.

Otimme vain ensimmäistä yötä varten tarvittavat kamikset ja päätimme että aamulla sitten katsomme uudestaan miltä elämä näyttää, jatkammeko jalan vai suksin. Ja minne jatkamme. Enivei, käymme sitten hakemassa loput tavarat autolta.

Pimeys antaa oman säväyksensä metsässä kulkemiseen. Koiratkin reagoivat herkemmin ääniin ja tuoksuihinkin, tai sitten itse vaan seuraa enemmän otsalampun valokeilassa näkyvää koiraa – kun ei muuallekaan näe. Teeri- tai riekko-parvi lehahti lentoon kiepeistänsä heti metsään päästyämme, koirien kuonot vippasivat pian jo toiseen suuntaan, josta näkyi hämärästi poron syönnöksiä.

Reitti kulki pitkin metsäautotien pohjaa, joten vaivatonta oli pimeälläkin marssia uudessa pehmeässä lumessa. Toivorikkaana totesimme taivaan olevan pilvinen ja muutama pieni lumihiutalekin sieltä laskeutui, jospa saisimme huomenna sukset jalkaan.

Pian reitti muuttui metsäpoluksi, jossa joutuikin jo hieman tarkkailemaan polun kulkua, varmistelemaan reitin liikkeitä ja karttakin kaivettiin esille. Jännä tunne oli kun metsä harjanteelta laskeutuessa suoaukean reunaan saapumisen huomasi ensimmäisenä lämpötilan muuttumisesta. Pimeässä kulkiessa näköaisti ei ota ylivaltaa muilta aisteilta, tosin ei kuulollekaan ollut mitään tarjolla. Aivan hiirenhiljaista.

Tupa tupsahti vastaan kosken kohinan takana. Ja kuten olettaa saattoi, ei muita kulkijoita tuvalle ollut saapunut. Pitkä syvä huokaus ja sitten leppoisasti ilta-askareiden pariin.

Minna riehui kirveen kanssa ja minä nysväsin kiehisten parissa. Pian jo pikkupakkasessa värjötellyt tupa lämpeni sallien kahden villahousunaisen riisua pipotkin päästänsä.

Ja mitä luksusta, siellähän on patjatkin valmiina! Syömään ja nukkumaan. Hyvää yötä. On se hyvä.

Kukkurin autiotupa Silta

Aamulla näki maiseman ympärillä ensi kertaa. Okei. Kyllä kelpaa. Koskikara lenteli joen alajuoksulla, mutta muuten taisimme olla ainoat elolliset oliot näillä seudulla. Hiirulaisiakaan ei kuulunut rapistelevan yölläkään missään. Jälkiä kyllä tuvan alta suikki joka suuntaan.

Pistettiinpä sitten aamusumpit pöhisemään ja leivät paistumaan, kaikennäköistä tärkeätä suunnittelu ja ajattelutyötä ja lepoa harrastettiin niin hartaasti että olikin jo iltapäivä kun vihdoin olimme tulleet johonkin tulokseen.

Siihen tulokseen että olkoon Kukkurin tupa perusleirimme. Läksimme siis uusin näkymin illallista polkua takaisin autolle ja nappasimme sieltä sukset jalkaamme ja loput tavaroista mukaamme.

Hiihtoa

Tre Kronorit lipuivat ensilumella kuin kanootti aamukasteella.

Hyvä että niin tekivät, sillä kun pääsimme duathlonimme lajinvaihtopisteeseen muistin että Sini-ystäväni mukaan tuuppaama synttäriyllätys oli kuitenkin vielä jäänyt autoon. Rinkat alas ja nyt hiihtelimme saman reissun ilman taakkaa. Koirat olivat jo hieman ymmällään eli kypsyneitä, "voisitteko jo päättää minne mennään, ei tätä edestakaisin menoa kukaan jaksa kestää!"

Kannatti lähteä, kannatti hiihdellä, kannatti hetkeksi kääntää selkänsä (eli taas nysvätä kiehisten parissa, hitto, puukko on aika tylsä).

Kämppä-emäntä oli loihtinut loistavan tapas-pöydän, juhla-illallisen viineineen. Simpukat jälkiuunileivän päällä on namia.

Maltoin odottaa ja vasta untenmaille mennessä aukaisin salaperäisen kirjekuoren. Kiitos Sini.

Juhlapöytä

Nukuin ja nukuin taas, enkä vastoin tapojani edes herännyt aamulla ensimmäisenä tulesta huolehtimaan. Unen läpi kuulin kun Minna puuhasteli jotain, jatkoin vaan uniani. Tuvassa alkoi olla jo valoisaa ja ihmettelin että jos Minna lähti aamuhämärässä vessaan, niin miten se vieläkin siellä on. No, käänsin taas vaan kylkeä. Reilu kaveri, toinen vois olla vaikka susen syömänä pihamaalla, minä vaan jatkan makoilemista.

Yhtäkkiä lattialta kuuluu ääni "no ni, se on aamu taas" ja pää ponnahtaa näkyviin. Pirtsakka aamuherätyshän siitä sukeni, Minna oli paennut kaminan hohkamista lattialle nukkumaan – oli aamulla muutama puu liikaa eksynyt kamiinaan.

Kartasta oli löytynyt paljon vaihtoehtoja päivän retkelle, mutta eikös ole niin, että paikannimi on ihan tärkein määrittäjä minne mennä. Jos on olemassa Hevonperseenmutka - hyvänen aikana sentään - sinne tietysti.

Kompromisseja piti tehdä, piti hiihtää tylsästi metsäautotien pohjaa, mutta päästiin sentään hiihtämään. Päivärepussa oli pakki, tulitikut ja vähän evästä. Pilviseltä taivaalta hiljakseen putoilevat pienet timantit kutittelivat nenänpäätä siihen laskeutuessaan. Suksittiin leppoisissa tunnelmissa kohti hevonpersettä, tai sen mutkaa ja laavua.

Poikettuamme metsäpolulle, lumi alkoi tarttua suksieni jo huonossa tervassa oleviin pohjiin, mutta ei hätää, vanha konsti on parempi kuin pussillinen voiteita joita ei osaa käyttää. Kynttilän pala taskussa pelasti minut kävelyltä ja taas matka jatkui iloisesti sujutellen.

Seuraava tenkkapoo tulikin sitten kun seuraamamme moottorikelkkareitti suuntasi suoraan suon ylitse.

Eihän suo vielä jäässä ollut ollenkaan, piti kurvata takaisin metsän reunaan ja kiertäen ja kaartaen löytää reitti kuivin suksin oikeaan suuntaan.

Laavun näkeminen joen töyräällä oli ihan kaivattu näky. Ihan kauhee jano ja nälkäkin jo oli. Ja arvatkaapas olikos tässä vaiheessa jo pimeys laskeutumassa. No oli joo, ei olla mitään aamun varhaisia matoja jotka napatuksi tulee...

Onneksi oli kätevä koiran hiihtoremmi olemassa, johon napsasin pakin kiinni jotta sain turvallisesti heittämällä vettä pyydystettyä joen pystysuorilta jäätyneiltä seinämiltä.

Vieraskirjasta luettiin että joku muukin oli ollut syksyn aikana synttäreitä viettämässä laavulla, tosin heiltä oli kyllä itse sankari puuttunut joukosta, mutta käyhän se niinkin.

Olipa maittavaa ja makoista pussisoppaa, viimeiset pisarat mätitahnaa ja vielä vähän päälle kahvia ja suklaata, siinäpä sitten kelpaa tulehen tuijotella ja nautiskella illan sinisestä hetkestä.

Hetkinen – suklaako se silmissä sinersi? Ei kai liikaa ole tullut nautittua?

Paluumatkalla hiihtäminen olikin jo asteen kevyempää, latu luisti mainiosti ja pitkät alamäet antoivat kunnon vauhdit. Koirat riehaantuivat vauhdin hurmasta ja olisivat ehdottomasti halunneet kirmata irti, mutta ikävä kyllä se oli nyt heiltä kiellettyä. Pian taas tasaantuivat rauhassa juosta hölkyttelemään edessä.

Pian jo taas saavuimme suksivarikollemme ja siirryimme taas jalkapatikkaan.

Pimeyden keskeltä ei tuvan valo loistanut, muita ei sinäkään päivänä ollut liikkeellä, joten vielä yhdeksi levittäydyimme jo tuttuun tupaan.

Kolmeen päivään ei ollut kellonajalla mitään väliä, huomenna on.

Elämä on.

Kelon kylki

[  Etusivu  |   Pasimaailma  |   Reppumaa -ihmisen rauhoitusalue  |   Linkkejä kiikarissa  |   Kirjasto  |   Vieraskirja  ]